Siis voi että mä vihaan hyvästejä. Toisaalta vihaan vielä enemmän sitä kun en saa niitä sanoa.

Harjoittelu loppuu tänään. Siis hirveet angstirähinäthän me ollaan joka aamu ja iltapäivä vedetty. Vannotettu, että tällästä paskaa ei vähään aikaan tulla sietämään.

Viime viikolla, näin jotenkin ihan uudelta kantilta mun ohjaajan puuhat. Se osaa, se tietää. Se arvostaa. Vaikken aina nää sitä, enkä todellakaan hyväksy, koska mun kulttuurissa ei lyödä eikä istuta lasten päälle. Mutta se uskoo, siihen että se on niille lapsille hyväksi. Toiminnoissa yhtäkkisesti oli enemmän asiakaslähtöistä toimintatapaa, lapset sai tehdä itse, ilman että aikuinen tulee jatkuvasti väliin ja korjaa. Ei ollutkaan enää kiire suorittaa. Peruin kaikki kärjistetyt puheeni, siitä ettei tässä laitoksessa saada minkäänlaista kuntoutusta aikaan.

Sitten tuli kipeys. Ja tänään Hansu vilkuttelee niille yksinään siellä.

Oon hirveän huono eroamaan ihmisistä. Muistan edellisistäkin harjoittelupaikoista sen, jossa en voinut sietää mun ohjaajan saamattomuutta ja selittelyä, mutta silti kun vikan kerran lukitsin sen vartoiudun oven kiinni, multa ehkä pääs yks itku. Ehkä. Jotenkin kun jossain sen tietää, että ne ihmiset on halunnut mun oppivan ja tiedän että, jokainen paikka on opettanu mut ammatissani sellaiseksi, joka olen raakileena vuoden päästä työelämässä.

Mutta lähetin viestin ja uhrasin ajatuksen jokaiselle lapselle ja todellakin toivon, että toiminta kehittyy siellä uudelle tasolle vuosien aikana, jotta jotkut sais uuden mahdollisuuden elää itsenäistä elämää, koska resursseja löytyy. Mut ensiksi pitäis murtaa sellaiset käsitykset kuin että toimintaterapeutti ei voi tehdä lasten kanssa töitä. Ja fysioterapeuteilla ei ole työnsarkaa tällä puolella. Ikävä kyllä ne psykologit ei yksinään sitä kuntoutusta saa siellä toimimaan.