sunnuntai 23. toukokuuta 2010
keskiviikko 19. toukokuuta 2010
Siis voi että mä vihaan hyvästejä. Toisaalta vihaan vielä enemmän sitä kun en saa niitä sanoa.
Harjoittelu loppuu tänään. Siis hirveet angstirähinäthän me ollaan joka aamu ja iltapäivä vedetty. Vannotettu, että tällästä paskaa ei vähään aikaan tulla sietämään.
Viime viikolla, näin jotenkin ihan uudelta kantilta mun ohjaajan puuhat. Se osaa, se tietää. Se arvostaa. Vaikken aina nää sitä, enkä todellakaan hyväksy, koska mun kulttuurissa ei lyödä eikä istuta lasten päälle. Mutta se uskoo, siihen että se on niille lapsille hyväksi. Toiminnoissa yhtäkkisesti oli enemmän asiakaslähtöistä toimintatapaa, lapset sai tehdä itse, ilman että aikuinen tulee jatkuvasti väliin ja korjaa. Ei ollutkaan enää kiire suorittaa. Peruin kaikki kärjistetyt puheeni, siitä ettei tässä laitoksessa saada minkäänlaista kuntoutusta aikaan.
Sitten tuli kipeys. Ja tänään Hansu vilkuttelee niille yksinään siellä.
Oon hirveän huono eroamaan ihmisistä. Muistan edellisistäkin harjoittelupaikoista sen, jossa en voinut sietää mun ohjaajan saamattomuutta ja selittelyä, mutta silti kun vikan kerran lukitsin sen vartoiudun oven kiinni, multa ehkä pääs yks itku. Ehkä. Jotenkin kun jossain sen tietää, että ne ihmiset on halunnut mun oppivan ja tiedän että, jokainen paikka on opettanu mut ammatissani sellaiseksi, joka olen raakileena vuoden päästä työelämässä.
Mutta lähetin viestin ja uhrasin ajatuksen jokaiselle lapselle ja todellakin toivon, että toiminta kehittyy siellä uudelle tasolle vuosien aikana, jotta jotkut sais uuden mahdollisuuden elää itsenäistä elämää, koska resursseja löytyy. Mut ensiksi pitäis murtaa sellaiset käsitykset kuin että toimintaterapeutti ei voi tehdä lasten kanssa töitä. Ja fysioterapeuteilla ei ole työnsarkaa tällä puolella. Ikävä kyllä ne psykologit ei yksinään sitä kuntoutusta saa siellä toimimaan.
Harjoittelu loppuu tänään. Siis hirveet angstirähinäthän me ollaan joka aamu ja iltapäivä vedetty. Vannotettu, että tällästä paskaa ei vähään aikaan tulla sietämään.
Viime viikolla, näin jotenkin ihan uudelta kantilta mun ohjaajan puuhat. Se osaa, se tietää. Se arvostaa. Vaikken aina nää sitä, enkä todellakaan hyväksy, koska mun kulttuurissa ei lyödä eikä istuta lasten päälle. Mutta se uskoo, siihen että se on niille lapsille hyväksi. Toiminnoissa yhtäkkisesti oli enemmän asiakaslähtöistä toimintatapaa, lapset sai tehdä itse, ilman että aikuinen tulee jatkuvasti väliin ja korjaa. Ei ollutkaan enää kiire suorittaa. Peruin kaikki kärjistetyt puheeni, siitä ettei tässä laitoksessa saada minkäänlaista kuntoutusta aikaan.
Sitten tuli kipeys. Ja tänään Hansu vilkuttelee niille yksinään siellä.
Oon hirveän huono eroamaan ihmisistä. Muistan edellisistäkin harjoittelupaikoista sen, jossa en voinut sietää mun ohjaajan saamattomuutta ja selittelyä, mutta silti kun vikan kerran lukitsin sen vartoiudun oven kiinni, multa ehkä pääs yks itku. Ehkä. Jotenkin kun jossain sen tietää, että ne ihmiset on halunnut mun oppivan ja tiedän että, jokainen paikka on opettanu mut ammatissani sellaiseksi, joka olen raakileena vuoden päästä työelämässä.
Mutta lähetin viestin ja uhrasin ajatuksen jokaiselle lapselle ja todellakin toivon, että toiminta kehittyy siellä uudelle tasolle vuosien aikana, jotta jotkut sais uuden mahdollisuuden elää itsenäistä elämää, koska resursseja löytyy. Mut ensiksi pitäis murtaa sellaiset käsitykset kuin että toimintaterapeutti ei voi tehdä lasten kanssa töitä. Ja fysioterapeuteilla ei ole työnsarkaa tällä puolella. Ikävä kyllä ne psykologit ei yksinään sitä kuntoutusta saa siellä toimimaan.
tiistai 11. toukokuuta 2010
Niin lauma toimii, kun läskit kaljut käskee Karjaansa soimii kun itse työtään ei tee
Koska olemme Euroopan puhutavimassa maassa on ehkä aika paljastaa omia näkemyksiään asioista. Asutaan yhen kadun päässä kuumasta keskuksesta, parlamenttitalosta, jonne tänäkin viikonloppuna kokoontuu huhujen mukaan paljon ihmisiä osoittamaan maan hallitukselle että nyt taitaa kusta ja pahasti. Eka mietin että kannataako mun nyt avata suutani, koska tää on niin monisyinen lehmänlantaläjä, etten voi tietää kaikkea. Mutta mielipiteeni se on minullakin.
Maailman medioissa kreikkalaisia on haukuttu paljon, niin kansalaisista politiikkoihin. Asiat kun vaan ei oo niin mustavalkoisia kun annetaan ymmärtää. Iltasanomien nettisivuilla kerrotiin kuinka jengi jää täällä eläkkeelle viiskybäsinä, elelee jollain olemattomilla kommissioilla, nostaa kuolleiden isiensä eläkkeitä, saa neljäntoista tai jopa kuudentoistakuukauden palkkaa. No niinhän se menee. Se on fakta. Mutta sitä tekee se kermaperseosasto tästä maasta, ne joilla on millä mällätä. Kreikassa on 10,7 miljoonaa ihmistä ja murto-osa saa näitä etuuksia, suurimmaksi osaksi komissioissa pyörii virkamiehet ja edes lääkärit ei noita ylimääräsiä palkkoja, hallitukselle ne menee.
Okei, jengi ei maksa veroja kovinkaan ahkerasti. Mutta olisitko itse valmis maksamaan, jos verorahoilla ostettaisiin uudet tietokoneet kaikille parlamentissa istuville? Etkä ikinä nää niitä rahoja terveydenhuollollisissa parannuksissa? Vuosikaudet ihmiset on osan palkoistaan laittanu veroina maan hyvinvointiin, mutta niitä rahoja ei ole ikinä näkynyt missään. Samoin kävi EU:n rahoille ja pahoin pelkään että niin käy nyt tulevalle lainalle. En tiedä mihin ne oikeen saa haaskattua ne eurot, mutta ei ne ainakaan tämän maan hyväksi ole tähän mennessä menneet. Mutta, mutta... Oon sitä mieltä, ettei tää maa tulee selviämään ilman apuja ja miestä täytyy auttaa mäessä, mutta jotta Kreikka maksaisi takasin lainansa, olisi pitänyt tehdä joku erittäin tarkka suunnitelma siitä miten se etenee. Koska se on yks lysti, mitä noi herrat maan vallassa päättää tehdä, niitä kun ei voi erottaa.
Korruptiota. Ja paljon.
Ja se että täällä on nyt epävakaata. Noh. Suurin osa mielenosoittajista haluaa tuoda vain kantansa julki, pellet jotka polttaa taloja ja lähtee riehumaan, tekee ainoastaan palveluksen isoilleherroille, koska niistä tulee hyviksiä. Ne nyt ei ainakaan suoranaisesti tapa ketään.
Mietippä omalle kohalles, otetaan esimerkki omasta ammattiryhmästäni. Julkisella puolella toimintaterapeutti tienaa 900e/kk. Siis alle tonnin. Nyt joku napisee, että täällä on halvempaa elää kuin Suomessa. Ehkä asunnot joo ja turistin on helppo ajatella että ulkona syöminen on halpaa verrattaen Suomeen. Mutta kaupassa maito maksaa enemmän kuin meillä, elintarvikkeet yleensäkin on samaa hintatasoa, joo-o viina on halpaa, mutta se ei masua täytä ja senkin hinta nousee nyt huomattavasti. Julkisen liikenteen liput on muutaman euron halvempia (opiskelija kk maksaa 18e). Vaatteet ihan samaa hintaluokkaa kun meillä kotona. Ja sitten kreikkalaiskollega saa 1600 euroa vähemmän kuin me. Ja leikkausten myötä palkka laskee - kuinka paljon tosta voi ottaa hei pois. Kyllä mäkin siellä parlamenttitalon edessä olisin, hemmetti vie!
On täällä laiskojakin ihmisiä. Ja epärehellisiä. Mutta eiköhän se suurin mätäpaise ole tuolla Syndagmalla isossa hienossa vartiodussa talossa. En todellakaan osaa sanoa miten tässä vielä käy, niin järjetön noidankehä jengillä ratkottavana.
Muutamat ihmiset joiden kanssa oon keskustellu on sitä mieltä, että muuttavat pois. Tällä maalla ei ikävä kyllä ole mitään annettavaa.
Maailman medioissa kreikkalaisia on haukuttu paljon, niin kansalaisista politiikkoihin. Asiat kun vaan ei oo niin mustavalkoisia kun annetaan ymmärtää. Iltasanomien nettisivuilla kerrotiin kuinka jengi jää täällä eläkkeelle viiskybäsinä, elelee jollain olemattomilla kommissioilla, nostaa kuolleiden isiensä eläkkeitä, saa neljäntoista tai jopa kuudentoistakuukauden palkkaa. No niinhän se menee. Se on fakta. Mutta sitä tekee se kermaperseosasto tästä maasta, ne joilla on millä mällätä. Kreikassa on 10,7 miljoonaa ihmistä ja murto-osa saa näitä etuuksia, suurimmaksi osaksi komissioissa pyörii virkamiehet ja edes lääkärit ei noita ylimääräsiä palkkoja, hallitukselle ne menee.
Okei, jengi ei maksa veroja kovinkaan ahkerasti. Mutta olisitko itse valmis maksamaan, jos verorahoilla ostettaisiin uudet tietokoneet kaikille parlamentissa istuville? Etkä ikinä nää niitä rahoja terveydenhuollollisissa parannuksissa? Vuosikaudet ihmiset on osan palkoistaan laittanu veroina maan hyvinvointiin, mutta niitä rahoja ei ole ikinä näkynyt missään. Samoin kävi EU:n rahoille ja pahoin pelkään että niin käy nyt tulevalle lainalle. En tiedä mihin ne oikeen saa haaskattua ne eurot, mutta ei ne ainakaan tämän maan hyväksi ole tähän mennessä menneet. Mutta, mutta... Oon sitä mieltä, ettei tää maa tulee selviämään ilman apuja ja miestä täytyy auttaa mäessä, mutta jotta Kreikka maksaisi takasin lainansa, olisi pitänyt tehdä joku erittäin tarkka suunnitelma siitä miten se etenee. Koska se on yks lysti, mitä noi herrat maan vallassa päättää tehdä, niitä kun ei voi erottaa.
Korruptiota. Ja paljon.
Ja se että täällä on nyt epävakaata. Noh. Suurin osa mielenosoittajista haluaa tuoda vain kantansa julki, pellet jotka polttaa taloja ja lähtee riehumaan, tekee ainoastaan palveluksen isoilleherroille, koska niistä tulee hyviksiä. Ne nyt ei ainakaan suoranaisesti tapa ketään.
Mietippä omalle kohalles, otetaan esimerkki omasta ammattiryhmästäni. Julkisella puolella toimintaterapeutti tienaa 900e/kk. Siis alle tonnin. Nyt joku napisee, että täällä on halvempaa elää kuin Suomessa. Ehkä asunnot joo ja turistin on helppo ajatella että ulkona syöminen on halpaa verrattaen Suomeen. Mutta kaupassa maito maksaa enemmän kuin meillä, elintarvikkeet yleensäkin on samaa hintatasoa, joo-o viina on halpaa, mutta se ei masua täytä ja senkin hinta nousee nyt huomattavasti. Julkisen liikenteen liput on muutaman euron halvempia (opiskelija kk maksaa 18e). Vaatteet ihan samaa hintaluokkaa kun meillä kotona. Ja sitten kreikkalaiskollega saa 1600 euroa vähemmän kuin me. Ja leikkausten myötä palkka laskee - kuinka paljon tosta voi ottaa hei pois. Kyllä mäkin siellä parlamenttitalon edessä olisin, hemmetti vie!
On täällä laiskojakin ihmisiä. Ja epärehellisiä. Mutta eiköhän se suurin mätäpaise ole tuolla Syndagmalla isossa hienossa vartiodussa talossa. En todellakaan osaa sanoa miten tässä vielä käy, niin järjetön noidankehä jengillä ratkottavana.
Muutamat ihmiset joiden kanssa oon keskustellu on sitä mieltä, että muuttavat pois. Tällä maalla ei ikävä kyllä ole mitään annettavaa.
maanantai 10. toukokuuta 2010
H&M Eräpirjoilut osa 5
"One of the most amazing places in Greece,if not the world is Meteora. If you have seen pictures of Greece or spend any time looking through travel brochures then you have certainly been impressed by the monasteries perched on top of enormous rocks and have probably wondered how on earth they built them. The rocks themselves are impressive, rising from the plains of Thessaly a few miles northwest of Kalambaka.The word Meteora means literally 'hovering in the air' and of course brings to mind the word meteor. What created this rare geological phenomenon is one of the mysteries of nature and there are many theories though they remain theories and none have been proven. But as amazing a marvel of nature as these giant rocks are the buildings on the top of these are a marvel of man and seem just as miraculous. " greecetravel.com
Ja olihan ne. Ihan uskomattomia.
5 tunnin junamatkan aikana pääsi nauttimaan jo mielettömistä maisemista, kun juna kiemurteli pitkin mäkiä, laaksojen ja vuorten läpi. Välillä pulssi nousi muutamalla pykälällä ylöspäin, kun katsoi ikkunasta ulos ja näki pelkän pudotuksen.
Matkalla vastapäätä istui vanhaherra, jonka silmät säihkyi. Setä hymyili kaikille ja kaikelle. Aattelin, että tossa on mun määränpääni sitten kun rypistyn.
Lähettiin reissuun extempore. Neitosilla ei ollut tiedossa missäpäin Meteora ylipäänsä on, mutta niin tässä maassa asiat hoidetaan. Ilman turhia paineita.
Hotelli oli halpisversio kaikesta, mutta niin ollaan mekin. Huolettomina viimeisin ryöstökokemus mielissämme, jätettiin tavarat huoneeseen, vaikka parvekkeen ovea ei saanut lukkoon ja joku kävi avaamassa huoneen oven kun köllötettiin.
Pirjoillessa tuli hetkellinen olo, että on Suomen kesässä. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana näki samanlaista vihreää kun meillä kotona on. Mutta se illuusio hävisi nopeasti kun katsoi muuta maisemaa, olihan se ihan mieletöntä käärmeineen, ötököineen, luostareineen.
Illalla oli jo niin heikko happi, että päätettiin ottaa iisisti. Oon näköjään matkajännääjä kun saan itelleni kuumeen aina kun pitäis tehdä jotain. Parosilla ja Santorinilla puolet reissusta tuli vietettyä lakanoiden ja wc-ankan naapurustossa. Elämäni suuria hetkiä.
Käytiin syömässä paikallisessa tavernassa ja illaksi vedettiin ruoto pitkäksi parisängyn laidoille ja katottiin Kreikkalaista Idolsia ja Scarlettia. Ja vihattiin sitä. Perusjengiä, tulemme lomalle katsomaan telkkaria. Mutta vannon käsi sydämellä, että oli eka kerta koko 2,5 kk aikana. Oikeesti.
Seuraavana aamuna luostareiden kellot veti klo 8-10 aikana liian monta trancesettiä.
Suihkussa koin ikävän yllätyksen, kun vauhkoontunut nainen juoksi sisään. Huomattiin, että ylihintaiset paluulippumme oli samaisen aamun ensimmäiseen junaan. Vaikka kaput-miehelle selvästi tavutimme, että viimeinen juna. Ei, ei. Oma vika, pikkusika. Tarkistaisitko ne liput.
Taas nauratti. Jotenkin tuntuu, ettei meidän karma nyt oo kunnossa. Kaput-miehelle tavutettiin asioita ja sitten maksettiin taas lisää. Ja päästiin junalla, jonnekkin. Siellä jossain odotettiin olojen kanssa. Ateenaan menevässä junassa huomattiin, että kaput-miehellä riittää huumorintajua, ei meillä ollut paikkoja joissa istua. Ihan semijees kipeenä istua kusenhajussa lattialla. Mutta elämä on.
Loppumatkasta päästiin kuitenkin istumaan penkeille ja kotiin päästyä oli fiilis hilpeä, vihdoinkin Panadolhottia naamariin ja unta pallukkaan.
Mutta raksin voi vetää tehtävälistaan: meteora on nähty, koettu ja kärsitty.
Ja olihan ne. Ihan uskomattomia.
5 tunnin junamatkan aikana pääsi nauttimaan jo mielettömistä maisemista, kun juna kiemurteli pitkin mäkiä, laaksojen ja vuorten läpi. Välillä pulssi nousi muutamalla pykälällä ylöspäin, kun katsoi ikkunasta ulos ja näki pelkän pudotuksen.
Matkalla vastapäätä istui vanhaherra, jonka silmät säihkyi. Setä hymyili kaikille ja kaikelle. Aattelin, että tossa on mun määränpääni sitten kun rypistyn.
Lähettiin reissuun extempore. Neitosilla ei ollut tiedossa missäpäin Meteora ylipäänsä on, mutta niin tässä maassa asiat hoidetaan. Ilman turhia paineita.
Hotelli oli halpisversio kaikesta, mutta niin ollaan mekin. Huolettomina viimeisin ryöstökokemus mielissämme, jätettiin tavarat huoneeseen, vaikka parvekkeen ovea ei saanut lukkoon ja joku kävi avaamassa huoneen oven kun köllötettiin.
Pirjoillessa tuli hetkellinen olo, että on Suomen kesässä. Ensimmäistä kertaa koko matkan aikana näki samanlaista vihreää kun meillä kotona on. Mutta se illuusio hävisi nopeasti kun katsoi muuta maisemaa, olihan se ihan mieletöntä käärmeineen, ötököineen, luostareineen.
Illalla oli jo niin heikko happi, että päätettiin ottaa iisisti. Oon näköjään matkajännääjä kun saan itelleni kuumeen aina kun pitäis tehdä jotain. Parosilla ja Santorinilla puolet reissusta tuli vietettyä lakanoiden ja wc-ankan naapurustossa. Elämäni suuria hetkiä.
Käytiin syömässä paikallisessa tavernassa ja illaksi vedettiin ruoto pitkäksi parisängyn laidoille ja katottiin Kreikkalaista Idolsia ja Scarlettia. Ja vihattiin sitä. Perusjengiä, tulemme lomalle katsomaan telkkaria. Mutta vannon käsi sydämellä, että oli eka kerta koko 2,5 kk aikana. Oikeesti.
Seuraavana aamuna luostareiden kellot veti klo 8-10 aikana liian monta trancesettiä.
Suihkussa koin ikävän yllätyksen, kun vauhkoontunut nainen juoksi sisään. Huomattiin, että ylihintaiset paluulippumme oli samaisen aamun ensimmäiseen junaan. Vaikka kaput-miehelle selvästi tavutimme, että viimeinen juna. Ei, ei. Oma vika, pikkusika. Tarkistaisitko ne liput.
Taas nauratti. Jotenkin tuntuu, ettei meidän karma nyt oo kunnossa. Kaput-miehelle tavutettiin asioita ja sitten maksettiin taas lisää. Ja päästiin junalla, jonnekkin. Siellä jossain odotettiin olojen kanssa. Ateenaan menevässä junassa huomattiin, että kaput-miehellä riittää huumorintajua, ei meillä ollut paikkoja joissa istua. Ihan semijees kipeenä istua kusenhajussa lattialla. Mutta elämä on.
Loppumatkasta päästiin kuitenkin istumaan penkeille ja kotiin päästyä oli fiilis hilpeä, vihdoinkin Panadolhottia naamariin ja unta pallukkaan.
Mutta raksin voi vetää tehtävälistaan: meteora on nähty, koettu ja kärsitty.
maanantai 3. toukokuuta 2010
Vappuspesiaali
Vihaamme roistoja. Jotka pöllivät röyhkeästi ihania vappukuvia täynnä olevan kameran. Joka oli pinkki ja Hansun ainoa ja oikea, rakastettu ja hellitty.
Vappuaatto:
Kuva 1: lakko, otettu klo 11:12: Punaisia, sinisiä, vihreitä, keltaisia vappupalloja, serpentiiniä, Hansu kaiken keskellä iloitsemassa moraalittomasta teosta nimeltä suomalaisten toimintaterapeuttiopiskelijoiden lakko. Vaadimme parempia harjoitteluolosuhteita.
Kuva 2: strongbow filapoppoulla klo 13:00 kuvasarja: avaamaton strongbow, veriset sormet. Ilonkiljahdukset puolen tunnin väännön jälkeen. Kevään ensimmäisten siiderien nautiskelut lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämmössä luonnonhelmassa.
Kuva 3: outo mies klo 14:30: Pelästyneet puolialastomat suomalaiset "yrttiviljelijän" säikäyttämänä. Keskustelua käytiin kreikan ekonomisesta asemasta tantraseksiin, avioliittoon uskomisesta ruohon polttoon. Poistui paikalta sen enempää yrittämättä.
Kuva 4: viini, ateena, lykavittoksen auringonlasku klo 19:30: Punainen taivas, makea viini, penkki pienellä kielekkeellä. Maailman pelastaminen.
Kuva 5: tutut pojat klo 20:00: Hansu juoksee pimeässä kohti ihmisiä, joiden uskoo olevan tohtori & co. Ja niinhän ne olikin.
Kuva 6: kitaran soitto klo 21:00: Tähtitaivas, pimeä lykavittos, Ateenan valot, pojilla kitara ja mandoliini sekä kreikkalaiset poppishitit.
Kuva 7: pissahätä klo 21:30: se hemmetin kaktus.
Vappupäivä:
Kuva 1: Tänään ei sitten eräpirjoilla klo 12: rakot varpaissa, käsittämätön kuumuus, vaeltaminen, ai täällä ei olekaan mitään ruohokenttää.
Kuva 2: Piknik klo 13: metsän viileässä syleilyssä, auringon säteiden hennossa kosketuksessa, simaa, karjalanpiirakoita, tzatzikia, munavoita, suolakeksejä, kakkua, karkkia, kuoharia, smirreä, nakkeja levitettynä puiston pöydän päälle ja koristeltu serpentiineillä sekä suomen lipuilla.
Kuva 3: Gomenakigallup klo 17: huvittuneet kreikkalaispojat hämmästelevät suomalaistyttöjen outoja kysymyksiä, mutta iloitsevat salmiakkitikkarista.
Kuva 4: Ryöstö klo 19: Ne hemmetin kameravarkaat.
Kuva 5: Rakomelo, Thissio klo 22: Moraalitonta yöjuoksua kauniiden katukahviloiden katveessa.
Kuva 6: Baarituska klo 01:00: Nojailua skoottereihin, tuskaista aivotyöskentelyä mihin menisimme.
Kuva 7: Vanha tuttu, "Turkkilainen" ystävämme klo 01:02: Dolce&Gabbanaa, Armani ja Diesel vievät huomion kuvasta. Matka kohti Gazia alkaa.
Kuva 8: Vip-sisäänpääsy baariin iranilaiseksi paljastuneen ystävämme kanssa klo 02:00: Jack Daniels + kola, 2010 vappumuuvit (mm. milk the bull and lost in the woods) ja kiusallinen poistuminen takavasemman kautta kotiin.
Lopuksi haluamme sanoa 1. kato sitä kameraa koko ajan 2. ota sillä toisellakin kameralla kuvia.
Vappuaatto:
Kuva 1: lakko, otettu klo 11:12: Punaisia, sinisiä, vihreitä, keltaisia vappupalloja, serpentiiniä, Hansu kaiken keskellä iloitsemassa moraalittomasta teosta nimeltä suomalaisten toimintaterapeuttiopiskelijoiden lakko. Vaadimme parempia harjoitteluolosuhteita.
Kuva 2: strongbow filapoppoulla klo 13:00 kuvasarja: avaamaton strongbow, veriset sormet. Ilonkiljahdukset puolen tunnin väännön jälkeen. Kevään ensimmäisten siiderien nautiskelut lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämmössä luonnonhelmassa.
Kuva 3: outo mies klo 14:30: Pelästyneet puolialastomat suomalaiset "yrttiviljelijän" säikäyttämänä. Keskustelua käytiin kreikan ekonomisesta asemasta tantraseksiin, avioliittoon uskomisesta ruohon polttoon. Poistui paikalta sen enempää yrittämättä.
Kuva 4: viini, ateena, lykavittoksen auringonlasku klo 19:30: Punainen taivas, makea viini, penkki pienellä kielekkeellä. Maailman pelastaminen.
Kuva 5: tutut pojat klo 20:00: Hansu juoksee pimeässä kohti ihmisiä, joiden uskoo olevan tohtori & co. Ja niinhän ne olikin.
Kuva 6: kitaran soitto klo 21:00: Tähtitaivas, pimeä lykavittos, Ateenan valot, pojilla kitara ja mandoliini sekä kreikkalaiset poppishitit.
Kuva 7: pissahätä klo 21:30: se hemmetin kaktus.
Vappupäivä:
Kuva 1: Tänään ei sitten eräpirjoilla klo 12: rakot varpaissa, käsittämätön kuumuus, vaeltaminen, ai täällä ei olekaan mitään ruohokenttää.
Kuva 2: Piknik klo 13: metsän viileässä syleilyssä, auringon säteiden hennossa kosketuksessa, simaa, karjalanpiirakoita, tzatzikia, munavoita, suolakeksejä, kakkua, karkkia, kuoharia, smirreä, nakkeja levitettynä puiston pöydän päälle ja koristeltu serpentiineillä sekä suomen lipuilla.
Kuva 3: Gomenakigallup klo 17: huvittuneet kreikkalaispojat hämmästelevät suomalaistyttöjen outoja kysymyksiä, mutta iloitsevat salmiakkitikkarista.
Kuva 4: Ryöstö klo 19: Ne hemmetin kameravarkaat.
Kuva 5: Rakomelo, Thissio klo 22: Moraalitonta yöjuoksua kauniiden katukahviloiden katveessa.
Kuva 6: Baarituska klo 01:00: Nojailua skoottereihin, tuskaista aivotyöskentelyä mihin menisimme.
Kuva 7: Vanha tuttu, "Turkkilainen" ystävämme klo 01:02: Dolce&Gabbanaa, Armani ja Diesel vievät huomion kuvasta. Matka kohti Gazia alkaa.
Kuva 8: Vip-sisäänpääsy baariin iranilaiseksi paljastuneen ystävämme kanssa klo 02:00: Jack Daniels + kola, 2010 vappumuuvit (mm. milk the bull and lost in the woods) ja kiusallinen poistuminen takavasemman kautta kotiin.
Lopuksi haluamme sanoa 1. kato sitä kameraa koko ajan 2. ota sillä toisellakin kameralla kuvia.
maanantai 26. huhtikuuta 2010
Vie mut reunalle ja yli
Myönnettään. En mennyt tänään raivokreikan tunneille. Mulla ei tänään natsannut ajatus siitä että tappelen opettajan kanssa siitä lausutaanko ohjelman nimi erasmus vai erasmos. Mielestäni sen kundin nimi kuitenkin oli iha erasmus. Ja kun se on kuitenkin niin hirveän tärkeää. En jaksanut myöskään kuunnella kuinka pojat kehittyvät vasta 27-vuotiaina tyttöjen tasolle tai nähdä kun se täti itkettää opiskelijoita ja tivaa miksi puolalaiset suree kuollutta presidenttiään ja sataa muuta - ette te niitä kuitenkaan hei tuntenu. Toisaalta olisin voinu mennä huvittamaan itseäni sinne, musta kun tyhmät ihmiset on aika naurettavia.
Mutta. Sen sijaan otin metron Syndagmalle, shoppailin uudet kesäkengät, kävelin Monastirakin kautta aurinkoon Filapapou mäelle, ostin katukahvilasta tuoreen appelsiinimehun ja unohduin haaveilemaan.
Joidenkin mielestä daydreamingit on pikkutyttöjen hommaa. Mutta olen tyttö ja varsin pieni, joten nautin siitä suunnattomasti. Luulen, että juuri unelmien avulla oon päässyt siihen pisteeseen missä nyt oon elämässäni. Oon saavuttanut niitä asioita mitä halusinkin ja päässyt kokemaan niitä tunteita mitä toivonkin. En ehkä olis uskonu että näin nuorena, mutta en pistä pahakseni, nyt voin alkaa miettiä uusia juttuja.
Luulen, että mun viime syksyn turhautumiseni johtui siitä, että olin jumissa niissä asioissa, jotka tapahtu juuri tässä ja nyt, ei ollut juurikaan mitään mistä haaveilla. Enkä sano, että se oli huono asia, mutta en ole tarpeeksi kypsä siihen, että tyytyisin siihen mitä mulla on, janoan lisää jatkuvasti. Sit kun tiedonjano on tyydytetty voin aikuistua, jos ikinä pääsen niin pitkälle.
Tuntuu, että kevään aikana oon heränny koomasta ja ruvennut suunnittelemaan, haaveilemaan, toteuttamaan, kysymään, odottamaan. Vuoden sisään mahtuu löysä kesä, kiireinen syksy, vammaisurheiluleirit, uusi säbäkausi, oppari, valmistuminen. Ja paljon mistä en edes tiedä mitään. Ja kuinka siistiä se on.
Mutta tein mä siellä auringon syleilyssä jotain muutakin, jotta saan lintsaukseni anteeksi. Uskokaa tai älkää: mulla oli MOHO mukana. For real. Aloitin case studyn tekemisen ja suunnittelin huomisen terapiakerran. Psykologiohjaajani on sitä mieltä että toteuttaisin terapiaa joka päivä saman lapsen kanssa. Mielenkiintoista. Oon yrittäny selittää, ettei se ehkä olis ihan tarkoituksenmukaista. Ja niin naurettavaa kuin se onkin, tunnen olevan järjettömässä kiitollisuudenvelassa ja mun täytyisi pitää sitä vähintään jumalana kun se antaa mun toteuttaa prosessin. Normaalisti kun opiskelijat ei täällä tee muuta kun kattele ja pyörittele peukaloita. Suomesta opitulla tyylillä oon kyselly, kritisoinu, kyseenalaistanu, esittäny omia näkemyksiäni ja ohjaaja pitää niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Nyt se sitten jatkuvasti kettuilee, kyselee jokaisen toiminnan jälkeen, että menikö oppikirjan mukaan ja odottaa mun rakentavan Rooman uudestaan. On olo, että pitäisi ylittää omat taidot kymmenkertaisesti, että voisin maksaa takaisin tämän suuren velan ja yksinoikeuden jonka hän tarjoaa.
Ymmärrän, että se vaatii ohjaajalta enemmän paneutumista harjoittelijan ehdottamiin toimintoihin, vie energiaa vastailla typeriin kysymyksiin ja jos kukaan ei koskaan aikaisemmin ole vaatinut itselleen oikeuksia oppia, on uuvuttavaa kun ensimmäinen tapaus kävelee vastaan. Mutta musta on myös kohtuutonta käyttää kuntoutuksen opiskelijoita lastenvaihteina, ilmaisena työvoimana ja säälittävää ettei paikallisilla ole kanttia ja kulttuurin antamia vapauksia ilmaista omia toiveitaan ja oikeuksiaan.
Kun kyse on arvoista, en oikein saa itseäni sovitettua "maassa-maan-tavalla"-muottiin. Toisaalta ammatilliset näkemykset toimintaterapiassa on aika universaaleja, ajatellen Suomen ja muidenkin pohjoismaiden toimintaterapian historiaa, niin eiköhän me aika jenkkilähtöisesti toimita vielä. Joten jumaliste saan pitää oman pääni ja toteuttaa itseäni miellyttävän prosessin.
Syteen tai saveen. Tavoitteeksi oon ottanut esikirjoitukselliset taidot ja muotojen tunnistamisen. Tuskimpa mitään maailmoja mullistavaa ja tajunnan räjäyttävää tapahtuu, mutta jääpähän niille ehkä jotain käteen ja jos ohjaajan ego antaa myöten, teen ihan hyvän pohjatyön, jotta tää lapsi oppisi ehkä jopa kirjoittamaan.
Mut mun tavotteet täytyy; tulin kasvattaa massuu ja ammattillista identiteettiä. Eiköhän ero ole huomattava Suomeen palatessa.
Mutta. Sen sijaan otin metron Syndagmalle, shoppailin uudet kesäkengät, kävelin Monastirakin kautta aurinkoon Filapapou mäelle, ostin katukahvilasta tuoreen appelsiinimehun ja unohduin haaveilemaan.
Joidenkin mielestä daydreamingit on pikkutyttöjen hommaa. Mutta olen tyttö ja varsin pieni, joten nautin siitä suunnattomasti. Luulen, että juuri unelmien avulla oon päässyt siihen pisteeseen missä nyt oon elämässäni. Oon saavuttanut niitä asioita mitä halusinkin ja päässyt kokemaan niitä tunteita mitä toivonkin. En ehkä olis uskonu että näin nuorena, mutta en pistä pahakseni, nyt voin alkaa miettiä uusia juttuja.
Luulen, että mun viime syksyn turhautumiseni johtui siitä, että olin jumissa niissä asioissa, jotka tapahtu juuri tässä ja nyt, ei ollut juurikaan mitään mistä haaveilla. Enkä sano, että se oli huono asia, mutta en ole tarpeeksi kypsä siihen, että tyytyisin siihen mitä mulla on, janoan lisää jatkuvasti. Sit kun tiedonjano on tyydytetty voin aikuistua, jos ikinä pääsen niin pitkälle.
Tuntuu, että kevään aikana oon heränny koomasta ja ruvennut suunnittelemaan, haaveilemaan, toteuttamaan, kysymään, odottamaan. Vuoden sisään mahtuu löysä kesä, kiireinen syksy, vammaisurheiluleirit, uusi säbäkausi, oppari, valmistuminen. Ja paljon mistä en edes tiedä mitään. Ja kuinka siistiä se on.
Mutta tein mä siellä auringon syleilyssä jotain muutakin, jotta saan lintsaukseni anteeksi. Uskokaa tai älkää: mulla oli MOHO mukana. For real. Aloitin case studyn tekemisen ja suunnittelin huomisen terapiakerran. Psykologiohjaajani on sitä mieltä että toteuttaisin terapiaa joka päivä saman lapsen kanssa. Mielenkiintoista. Oon yrittäny selittää, ettei se ehkä olis ihan tarkoituksenmukaista. Ja niin naurettavaa kuin se onkin, tunnen olevan järjettömässä kiitollisuudenvelassa ja mun täytyisi pitää sitä vähintään jumalana kun se antaa mun toteuttaa prosessin. Normaalisti kun opiskelijat ei täällä tee muuta kun kattele ja pyörittele peukaloita. Suomesta opitulla tyylillä oon kyselly, kritisoinu, kyseenalaistanu, esittäny omia näkemyksiäni ja ohjaaja pitää niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Nyt se sitten jatkuvasti kettuilee, kyselee jokaisen toiminnan jälkeen, että menikö oppikirjan mukaan ja odottaa mun rakentavan Rooman uudestaan. On olo, että pitäisi ylittää omat taidot kymmenkertaisesti, että voisin maksaa takaisin tämän suuren velan ja yksinoikeuden jonka hän tarjoaa.
Ymmärrän, että se vaatii ohjaajalta enemmän paneutumista harjoittelijan ehdottamiin toimintoihin, vie energiaa vastailla typeriin kysymyksiin ja jos kukaan ei koskaan aikaisemmin ole vaatinut itselleen oikeuksia oppia, on uuvuttavaa kun ensimmäinen tapaus kävelee vastaan. Mutta musta on myös kohtuutonta käyttää kuntoutuksen opiskelijoita lastenvaihteina, ilmaisena työvoimana ja säälittävää ettei paikallisilla ole kanttia ja kulttuurin antamia vapauksia ilmaista omia toiveitaan ja oikeuksiaan.
Kun kyse on arvoista, en oikein saa itseäni sovitettua "maassa-maan-tavalla"-muottiin. Toisaalta ammatilliset näkemykset toimintaterapiassa on aika universaaleja, ajatellen Suomen ja muidenkin pohjoismaiden toimintaterapian historiaa, niin eiköhän me aika jenkkilähtöisesti toimita vielä. Joten jumaliste saan pitää oman pääni ja toteuttaa itseäni miellyttävän prosessin.
Syteen tai saveen. Tavoitteeksi oon ottanut esikirjoitukselliset taidot ja muotojen tunnistamisen. Tuskimpa mitään maailmoja mullistavaa ja tajunnan räjäyttävää tapahtuu, mutta jääpähän niille ehkä jotain käteen ja jos ohjaajan ego antaa myöten, teen ihan hyvän pohjatyön, jotta tää lapsi oppisi ehkä jopa kirjoittamaan.
Mut mun tavotteet täytyy; tulin kasvattaa massuu ja ammattillista identiteettiä. Eiköhän ero ole huomattava Suomeen palatessa.
lauantai 24. huhtikuuta 2010
perjantai 23. huhtikuuta 2010
Suomessa on satanut räntää. Kuinka absurdia.
Musta on ihana vetää shorbanot jalkaan kun kävelen kauppaan ostamaan auringonlaskuvinukkaa. Tuntea viilentävä tuuli kuumana päivänä katukahvilassa. Tulla kotiin ja haistaa oliiviöljyn tuoksu rappukäytävässä. Hymyillä jokaiselle tuijottavalle silmäparille. Puhua ihmisistä ääneen julkisissa, eikä kukaan ymmärrä mitään. Tuntea itsensä osaksi tätä kaupunkia. Nää on mun hoodit.
Tänään tulee taas vieraita, ei täällä Suomea pysty unohtamaan. Ja se on hyvä se, koska jokaisen vieraan saapuessa, koen Ateenan uusin silmin. Näen uudestaan ja selvemmin ne asiat, jotka aluksi ahdistivat ja vetivät lukkoon. Ja nyt, en edes ymmärrä mikä niissä asioissa muka mättää.
Identiteettikriisin paikka.
En mä tahdo tottua siihen, että joudun aina tietä ylittäessä pelkäämään törmäystä, jos joku idiootti päättää vetää giljotiinin. Leo jäi auton alle pari viikkoa sitten, joutui shokkiin, sai aivotärähdyksen, ei pystynyt kommunikoimaan paikallisten kanssa, odotti ambulanssia tunnin.
Itsekkyys ja röyhkeys. Eilen juttelin paikallisten kundien kanssa ja lauseissa vilahteli jatkuvasti I don`t care ja is not my problem. Huomaan töniväni ihmisiä julkisissa, änkeän oven eteen, en päästä ketään ohi, omaan hälläväliä-asenteen. Haluanko mä oppia tähän?
Mikko kävi extralomapäivinään Theotokoksessa. Ja oli maallikkona järkyttynyt, kuinka hoitajat repivät lapsia, huutavat ja toteuttavat tehtäviä, joista ei ole kenellekään hyötyä. Mihin mun kriittinen asenteeni on kadonnut? Miksen enää kysele ja kyseenalaista?
Meteli, huutaminen, tappelut, levottomuudet. Ai missä, mitä? En mä huomaa.
Nyt katse peiliin, ei se oikea Miister löydy hiusväripurkista.
Musta on ihana vetää shorbanot jalkaan kun kävelen kauppaan ostamaan auringonlaskuvinukkaa. Tuntea viilentävä tuuli kuumana päivänä katukahvilassa. Tulla kotiin ja haistaa oliiviöljyn tuoksu rappukäytävässä. Hymyillä jokaiselle tuijottavalle silmäparille. Puhua ihmisistä ääneen julkisissa, eikä kukaan ymmärrä mitään. Tuntea itsensä osaksi tätä kaupunkia. Nää on mun hoodit.
Tänään tulee taas vieraita, ei täällä Suomea pysty unohtamaan. Ja se on hyvä se, koska jokaisen vieraan saapuessa, koen Ateenan uusin silmin. Näen uudestaan ja selvemmin ne asiat, jotka aluksi ahdistivat ja vetivät lukkoon. Ja nyt, en edes ymmärrä mikä niissä asioissa muka mättää.
Identiteettikriisin paikka.
En mä tahdo tottua siihen, että joudun aina tietä ylittäessä pelkäämään törmäystä, jos joku idiootti päättää vetää giljotiinin. Leo jäi auton alle pari viikkoa sitten, joutui shokkiin, sai aivotärähdyksen, ei pystynyt kommunikoimaan paikallisten kanssa, odotti ambulanssia tunnin.
Itsekkyys ja röyhkeys. Eilen juttelin paikallisten kundien kanssa ja lauseissa vilahteli jatkuvasti I don`t care ja is not my problem. Huomaan töniväni ihmisiä julkisissa, änkeän oven eteen, en päästä ketään ohi, omaan hälläväliä-asenteen. Haluanko mä oppia tähän?
Mikko kävi extralomapäivinään Theotokoksessa. Ja oli maallikkona järkyttynyt, kuinka hoitajat repivät lapsia, huutavat ja toteuttavat tehtäviä, joista ei ole kenellekään hyötyä. Mihin mun kriittinen asenteeni on kadonnut? Miksen enää kysele ja kyseenalaista?
Meteli, huutaminen, tappelut, levottomuudet. Ai missä, mitä? En mä huomaa.
Nyt katse peiliin, ei se oikea Miister löydy hiusväripurkista.
lauantai 10. huhtikuuta 2010
Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa
Ensi viikolla alkaa taas aherrus, kuumeisesti yritän saada itseäni niskasta kiinni ja tehdä terapiaprosessin suunnitelmaa suuntaan sekä toiseen.
Lomailu on ollut mukavaa, vieraita hyppää, aurinko paistaa, elämä maistuu.
Viime yönä maattiin sängyssä vierekkäin Hannamarien kanssa ja mietittiin omaa paikkaamme maailmassa. Samalla parannettiin maailmaa kissanpentujen pelastamisesta nälänhädän ratkaisemiseen ja todettiin et ollaan niin oikeita ihmisiä siihen. Äiti kysyy multa aina kun alan puhumaan intohimostani, että miksi joku tahtoo auttaa ihmisiä, jotka tekee maailmassa väärin tai on niin sekaisin päästään, ettei ymmärrä omaa parastaan. Miksi tehdä työtä, josta ei pakosti saa ikinä kiitosta asiakkailtaan. Vihaa. Katkeruutta. Vastaan, että eikö juuri mun sitten kannata sitä tehdä, jos siihen pystyn. Vaikka mä välillä tarvitsen muistutusta henkilökohtaisessa elämässäni siitä kuka mä olen, tiedän silti että mihin mä olen menossa. Ja se on paljon se. Annan luvan ettei mun koskaan tarvitse olla valmis. Mutta se on varma, paikkani on täällä muita varten.
Me ollaan itsekkäitä. Mutta mä niin nautin siitä. Ja niin kaikkien pitäisi olla. Tehdä elämällään juuri sitä, joka naurattaa joka päivä niin kovasti ettet melkein pysty hengittämään, sitä, joka saa säihkeen silmäkulmaan. Ja kuinka siunattuja ollaan, että ollaan löydetty elämäämme Se Oikea.
Muistutin viime yönä itseäni viestillä, joka toi hymyn huulille tänään lauantaipizzaa nauttiessa.
"Mä oon silti niin helvetin pähee tyyppi."
Lomailu on ollut mukavaa, vieraita hyppää, aurinko paistaa, elämä maistuu.
Viime yönä maattiin sängyssä vierekkäin Hannamarien kanssa ja mietittiin omaa paikkaamme maailmassa. Samalla parannettiin maailmaa kissanpentujen pelastamisesta nälänhädän ratkaisemiseen ja todettiin et ollaan niin oikeita ihmisiä siihen. Äiti kysyy multa aina kun alan puhumaan intohimostani, että miksi joku tahtoo auttaa ihmisiä, jotka tekee maailmassa väärin tai on niin sekaisin päästään, ettei ymmärrä omaa parastaan. Miksi tehdä työtä, josta ei pakosti saa ikinä kiitosta asiakkailtaan. Vihaa. Katkeruutta. Vastaan, että eikö juuri mun sitten kannata sitä tehdä, jos siihen pystyn. Vaikka mä välillä tarvitsen muistutusta henkilökohtaisessa elämässäni siitä kuka mä olen, tiedän silti että mihin mä olen menossa. Ja se on paljon se. Annan luvan ettei mun koskaan tarvitse olla valmis. Mutta se on varma, paikkani on täällä muita varten.
Me ollaan itsekkäitä. Mutta mä niin nautin siitä. Ja niin kaikkien pitäisi olla. Tehdä elämällään juuri sitä, joka naurattaa joka päivä niin kovasti ettet melkein pysty hengittämään, sitä, joka saa säihkeen silmäkulmaan. Ja kuinka siunattuja ollaan, että ollaan löydetty elämäämme Se Oikea.
Muistutin viime yönä itseäni viestillä, joka toi hymyn huulille tänään lauantaipizzaa nauttiessa.
"Mä oon silti niin helvetin pähee tyyppi."
maanantai 29. maaliskuuta 2010
Breathtaking Santorini
Lautta ajoi Parosilta Santorinille neljässä tunnissa mukavaan opiskelijahintaan. Maisema, joka avautui lautan lähestyessä saarta oli kaunis. Kutina sisällä nousi ; tästä saaresta täytyy saada kaikki irti.
Pää ei meinannut pysyä mukana, kun saavuttiin satamaan. Nyt täytyisi löytää liike, josta saadaan hotelli, mutta silmät kapusivat ylös punaista vuorenrinnettä ja syke nousi.
Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä keskuskatuja. Toisena päivänä kaluttiin läpi punainen ja musta ranta, kadotettiin yksi Hammertiimin jäsen gomenakin matkaan ja illalla löydettiin itsemme inside travellereiden (hah, mikä sana) suosimasta kaupunginosasta suljetun kahvilan kattoterassilta siemailemasta viiniä ja nauttimasta auringonlaskusta. Matka jatkui illalla paikalliseen yökerhoon, jossa maksoimme yhdet drinkit, jonka jälkeen talo tarjosi yli sadan euron arvosta juotavaa.
Aamulla olo ei ollut ruusuinen. Ei niinkään illan jäljiltä, koska ei-kreikkalaiseen tapaan, oltiin jo nukkumassa yhden aikaan (Ateenassa baariin lähtö on siihen aikaan juuri ja juuri ajankohtaista), mutta ennen matkaa alkaneen mahataudin ja lauantaiana alkaneen flunssan sekä soppaan lisättynä huoli kadonneesta wierdopuolalaisesta, unimatti vieraili vasta puoli viiden maissa. Silti seuraavan päivän suunnitelma oli selvä: toikkarit vetää mönkijät alleen ja lähtee leikkimään motochicksejä.
Muut jäivät potemaan krapulaansa rannalle kun Hansun kanssa vedettiin kypärät syvälle päähän, tankattiin mönkkärit ja suunnattiin...johonkin. Kartalla oltiin vasta ensimmäisen tunnin fiilistelyn jälkeen. Seuraava menikin maatessa lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämmössä rannalla ja loppupäivä ajaessa saarta rantoja pitkin toiseen päähän. Tavoitteena oli nähdä yksi kehutuimmista auringonlaskuista Oiassa.
Auringonlasku oli maineensa arvoinen, niin punaista taivasta ja merta en oo nähnyt monta kertaa elämässäni. Kiire oli kuitenkin kova, nyt ei ollut aikaa jäädä fiilistelemään, koska Firaan oli matkaa vielä 30 kilometriä ja pimeällä vastaan tulevat rekat ei ole ihan se kaikista siistein ajatus.
Klik. Mun valot ei toimi. Klik. Hansun valot ei toimi. Skit. Pimeä tulee puolessa tunnissa. Se ois sitten beibe kaasuhanat auki. Itkin ja nauroin, lauloin ja kiroilin samaan aikaan kun ajettiin talla pohjassa ylös vuorenrinnettä takaisin Firaan. Vuorotellen mutkien kaartuessa näin punaisena loistavan auringon ja toisella puolen täysikuun kuunsillan kanssa. Mutkia, joita kohti ajaessa ei voinut nähdä kun äärettömän meren. Tunteita, joita en oo kokenu koskaan ennen.
Kreikassa olemme asuneet jo kuukauden, joten pimeän tultua päätimme toimia kuin paikalliset. Koska valot ei toimi, heitimme kotoisasti hätävilkut päälle. Hansun tossumönkkäri ei suostunut vilkkumaan, joten kaksi suomalaistyttöä körötteli loppumatkan peräkanaa nokka pyllyssä kiinni. Ah sitä adrenaliinin virtausta parkkipaikalle päästyä.
Suosittelen ehdottomasti kreikan saaristoa sesonkiajan ulkopuolella. Lämmintä riittää meille suomalaisille siellä tarpeeksi, rusketusrajat näkyy viiden päivän jälkeen skandinaviaan saakka, kaiken saa puoli-ilmaiseksi ja paikalliset on vaan iloisia kun saa tarjota vierailleen sen puoli-ilmaisen lisäksi vielä ilmaiseksi.
Love it!
Miia (kyllä toi Anamariakin jossain vaiheessa innostuu kirjoittamaan)
P.S Niille jotka omaa saman luonteen kun minä ja miettii nyt kuumeisesti pitkin öitä, mitä puolalaiselle tapahtui. Ei hätä, se löytyi.
Pää ei meinannut pysyä mukana, kun saavuttiin satamaan. Nyt täytyisi löytää liike, josta saadaan hotelli, mutta silmät kapusivat ylös punaista vuorenrinnettä ja syke nousi.
Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä keskuskatuja. Toisena päivänä kaluttiin läpi punainen ja musta ranta, kadotettiin yksi Hammertiimin jäsen gomenakin matkaan ja illalla löydettiin itsemme inside travellereiden (hah, mikä sana) suosimasta kaupunginosasta suljetun kahvilan kattoterassilta siemailemasta viiniä ja nauttimasta auringonlaskusta. Matka jatkui illalla paikalliseen yökerhoon, jossa maksoimme yhdet drinkit, jonka jälkeen talo tarjosi yli sadan euron arvosta juotavaa.
Aamulla olo ei ollut ruusuinen. Ei niinkään illan jäljiltä, koska ei-kreikkalaiseen tapaan, oltiin jo nukkumassa yhden aikaan (Ateenassa baariin lähtö on siihen aikaan juuri ja juuri ajankohtaista), mutta ennen matkaa alkaneen mahataudin ja lauantaiana alkaneen flunssan sekä soppaan lisättynä huoli kadonneesta wierdopuolalaisesta, unimatti vieraili vasta puoli viiden maissa. Silti seuraavan päivän suunnitelma oli selvä: toikkarit vetää mönkijät alleen ja lähtee leikkimään motochicksejä.
Muut jäivät potemaan krapulaansa rannalle kun Hansun kanssa vedettiin kypärät syvälle päähän, tankattiin mönkkärit ja suunnattiin...johonkin. Kartalla oltiin vasta ensimmäisen tunnin fiilistelyn jälkeen. Seuraava menikin maatessa lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämmössä rannalla ja loppupäivä ajaessa saarta rantoja pitkin toiseen päähän. Tavoitteena oli nähdä yksi kehutuimmista auringonlaskuista Oiassa.
Auringonlasku oli maineensa arvoinen, niin punaista taivasta ja merta en oo nähnyt monta kertaa elämässäni. Kiire oli kuitenkin kova, nyt ei ollut aikaa jäädä fiilistelemään, koska Firaan oli matkaa vielä 30 kilometriä ja pimeällä vastaan tulevat rekat ei ole ihan se kaikista siistein ajatus.
Klik. Mun valot ei toimi. Klik. Hansun valot ei toimi. Skit. Pimeä tulee puolessa tunnissa. Se ois sitten beibe kaasuhanat auki. Itkin ja nauroin, lauloin ja kiroilin samaan aikaan kun ajettiin talla pohjassa ylös vuorenrinnettä takaisin Firaan. Vuorotellen mutkien kaartuessa näin punaisena loistavan auringon ja toisella puolen täysikuun kuunsillan kanssa. Mutkia, joita kohti ajaessa ei voinut nähdä kun äärettömän meren. Tunteita, joita en oo kokenu koskaan ennen.
Kreikassa olemme asuneet jo kuukauden, joten pimeän tultua päätimme toimia kuin paikalliset. Koska valot ei toimi, heitimme kotoisasti hätävilkut päälle. Hansun tossumönkkäri ei suostunut vilkkumaan, joten kaksi suomalaistyttöä körötteli loppumatkan peräkanaa nokka pyllyssä kiinni. Ah sitä adrenaliinin virtausta parkkipaikalle päästyä.
Suosittelen ehdottomasti kreikan saaristoa sesonkiajan ulkopuolella. Lämmintä riittää meille suomalaisille siellä tarpeeksi, rusketusrajat näkyy viiden päivän jälkeen skandinaviaan saakka, kaiken saa puoli-ilmaiseksi ja paikalliset on vaan iloisia kun saa tarjota vierailleen sen puoli-ilmaisen lisäksi vielä ilmaiseksi.
Love it!
Miia (kyllä toi Anamariakin jossain vaiheessa innostuu kirjoittamaan)
P.S Niille jotka omaa saman luonteen kun minä ja miettii nyt kuumeisesti pitkin öitä, mitä puolalaiselle tapahtui. Ei hätä, se löytyi.
perjantai 26. maaliskuuta 2010
How about some Paros
Keppana lunasti keskiviikkona liigapaikan seuraavaksi kaudeksi ja halu juhlia oli mieletön. Yritin pakottaa unen tulemaan, mutta onnitteluviestejä ja puheluita tuli pitkin yötä ja viideltä nouseminen torstai-aamuun ei ollut mieleisintä herkkua.
Satamassa tapasimme maltalais-, puolalais-, saksalaissävytteisen suomalaisjoukkiomme, varsinainen girlpower-paketti lähti kohti Parosia.
"Mitä te hullut täällä teette, nyt on kylmä ja talvi", oli ensimmäinen kommentti jonka kuulimme lautasta tullessamme. Löysimme pienen perheyrityksen, jonka tiloissa majoituimme 10e/per yö.
Saksalaisvahvistus otti hallinnan matkanohjauksesta ja kipitettiin marathonkävelyjä pitkin saarta. Tuntui, että ainoaksi anniksi hieman lattealta (ja tuuliselta : +30m/s) Parosilta jäi ihana ranta-aurinko, jengipipot, auringonlasku, suloiset kävelykadut ja mahtava yhteishenki, kun täristiin öisin jääkylmässä asunnossa. Kaksi päivää riitti, kiitti.
Katseet kohti Santorinia!
Miia
Satamassa tapasimme maltalais-, puolalais-, saksalaissävytteisen suomalaisjoukkiomme, varsinainen girlpower-paketti lähti kohti Parosia.
"Mitä te hullut täällä teette, nyt on kylmä ja talvi", oli ensimmäinen kommentti jonka kuulimme lautasta tullessamme. Löysimme pienen perheyrityksen, jonka tiloissa majoituimme 10e/per yö.
Saksalaisvahvistus otti hallinnan matkanohjauksesta ja kipitettiin marathonkävelyjä pitkin saarta. Tuntui, että ainoaksi anniksi hieman lattealta (ja tuuliselta : +30m/s) Parosilta jäi ihana ranta-aurinko, jengipipot, auringonlasku, suloiset kävelykadut ja mahtava yhteishenki, kun täristiin öisin jääkylmässä asunnossa. Kaksi päivää riitti, kiitti.
Katseet kohti Santorinia!
Miia
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Ikävä
Kun lähdin kotoa, muutaman kerran jouduin nieleskelemään luokassa heiheit heiluttaessa. Johanna halasi mua aulassa ja hanat aukesi. Äiti itkeskeli, mä päätin että ei tässä hätää. Lentokentällä en päästänyt enää kuin pari kyyneltä.
Ei kertaakaan kolmen viikon aikana ole koti-ikävä iskenyt. Ihmetelty ääneen Hansun kanssa, että ollaanko tunteettomia, mutta ei sinne kotiin nyt mitenkään kyllä ajattele takaisin tulevansa. Kolme viikkoa on mennyt ihan liian nopeasti, lauantaina taksissa istuessa oltiin jo hieman paniikissa, että eihän tästä kohta ole enää mitään jäljellä. Hansu jopa jutteli, että kyllähän tänne nyt jäis vaikka asumaan, niin hieno paikka on, osa itsestään jää.
Johanna halasi mua taas tänä aamuna. Kaksi sekuntia aikaisemmin ajattelin, että ei tunnu missään. Kohta kaikki kyynelehti kun laukut vietiin autoon.
Hiljaisuus. Tyhjä olo. Tunteiden vellonta. Ne meni ja tänne me vaan jäätiin.
Kävin hiljaa mielessä mitä kaikille Suomessa tapahtuu. Eve ja Örri, voi ei, kuinka ikävä mulla onkaan. Miksu, tahdon juoksemaan, ei täällä voi juosta kun keuhkot täyttyy saasteista. Jenny raahaa mut nyt johonkin jumppaan tai vaikka marathonille, tahdon sut tsemppaamaan ja kaipaan sun hersyvää naurua. Lotta, parannetaan maailmaa. Voi meidän koti, toivottavasti seinät on vielä pystyssä, eikä katto romahtanu lumesta ja vedestä. Sali. Oma sänky. Ymmärrys ja yhteistyö. Lämmin suihku. Greyn anatomia. Tuutelan tuntien yhdistävä angsti. Falkulla. Erä. Veeti. Äidin ruoka. Suomen kevät.
Itkin koko tekstin ajan. Oon aikamoinen mammantyttö, ei musta ehkä suureksi maailmankansalaiseksi olisi. Ainakaan tänä iltana. Auringon noustessa rakastun taas tähän kaupunkiin uudestaan.
Ei kertaakaan kolmen viikon aikana ole koti-ikävä iskenyt. Ihmetelty ääneen Hansun kanssa, että ollaanko tunteettomia, mutta ei sinne kotiin nyt mitenkään kyllä ajattele takaisin tulevansa. Kolme viikkoa on mennyt ihan liian nopeasti, lauantaina taksissa istuessa oltiin jo hieman paniikissa, että eihän tästä kohta ole enää mitään jäljellä. Hansu jopa jutteli, että kyllähän tänne nyt jäis vaikka asumaan, niin hieno paikka on, osa itsestään jää.
Johanna halasi mua taas tänä aamuna. Kaksi sekuntia aikaisemmin ajattelin, että ei tunnu missään. Kohta kaikki kyynelehti kun laukut vietiin autoon.
Hiljaisuus. Tyhjä olo. Tunteiden vellonta. Ne meni ja tänne me vaan jäätiin.
Kävin hiljaa mielessä mitä kaikille Suomessa tapahtuu. Eve ja Örri, voi ei, kuinka ikävä mulla onkaan. Miksu, tahdon juoksemaan, ei täällä voi juosta kun keuhkot täyttyy saasteista. Jenny raahaa mut nyt johonkin jumppaan tai vaikka marathonille, tahdon sut tsemppaamaan ja kaipaan sun hersyvää naurua. Lotta, parannetaan maailmaa. Voi meidän koti, toivottavasti seinät on vielä pystyssä, eikä katto romahtanu lumesta ja vedestä. Sali. Oma sänky. Ymmärrys ja yhteistyö. Lämmin suihku. Greyn anatomia. Tuutelan tuntien yhdistävä angsti. Falkulla. Erä. Veeti. Äidin ruoka. Suomen kevät.
Itkin koko tekstin ajan. Oon aikamoinen mammantyttö, ei musta ehkä suureksi maailmankansalaiseksi olisi. Ainakaan tänä iltana. Auringon noustessa rakastun taas tähän kaupunkiin uudestaan.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
I-hah-haaa, i-hah-haa, hepo hirnahtaa-a, laulan lapselle suomeksi. Fila, fila, fila. Poika huutaa. Nauran ja sanon suomeksi että mua ei kyllä nyt pussailla, muuten joudun pesemään naama kuolasta koko päivän, Heppa pussaa, ppppuuuussss. Pojan kasvoille nousee hymy, jolla voisin elää monta päivää.
Kolmannen kerran ohjaaja tulee luokseni. Tällä kertaa hän puhuu käskevällä ja närkästyneellä äänellä: "Tule auttamaan meitä, kyllä ne leikkivät itsekseenkin."
Sydäntä särkee. Katson lapsia ympärilläni. Päät nuokkuvat, tyhjät katseet tuijottavat seinää, käyskentely kuuluu käytävältä, sohvatyynyt lentävät turhautumisen seurauksena. Tilasta löytyy kolme pehmolelua, muita leikkivälineitä ei ole.
Tulen pöydän luokse, jossa neljä ohjaajaa ja kolme opiskelijaa leipovat perinteisiä pääsiäskeksejä. Keskustelu kay kiivaana ja lennokkaana. Kun saan ensimmäisen valmiiksi, he huutavat katso nyt sinä osaat, turhaan ujostelit. Really, ei leipominen niin vaikeaa ole. Tahan laitokseen tottuminen on.
Puolituntia aikaisemmin pyorittelin taikinaa lasten kasissa, tunnusteltiin ja rullailtiin sita pitkin poytaa. Saatiin aikaan pitkia potkoja, jotka vietiin ylpeina pellille. Puoli minuuttia keksilla oli elinaikaa, ennekuin joku ohjaajista nappasi sen pellilta, nauroi ja pyoritteli uudestaan, "oikeanlaiseksi". Sisalla kiehui.
Ohjaajien tehdessa kekseja, paatin rohkaista mieleni eilisen keskustelun ansioista, kahden arvostetun suomalaistoimintaterapeutin inspiroimana. Kysyin korrektisti, joskin provokatiivisesti, onko tahan joku syy, etta toimitte nain isojen ryhmien kanssa, samassa tilassa kun on 30 ihmista. Lisasin viela pahoitteluni, etten ollut aikaisemmin osallistunut keksien tekemiseen, koska minun on vaikea toimia vasten oikeata nakemaani tapaa. Sisalla kuitenkin huusi: etteko te nyt jumalauta ymmarra, etta voitte leipoa keksinne keskenanne himassanne jos haluatte niista taydellisia, taalla tyoskennellaan naiden lasten kanssa, mika hemmetin kuntoutuslaitos se on, jossa lapset ei saa kuntoutusta, saati sitten samantasoista arvostusta kuin kaikki muutkin ihmiset. Ehdotin rauhallisella aanella, josko kekseja voisikin tehda omissa luokkahuoneissa 3-5 lapsen ryhmissa, rauhallisessa tilassa. Lausetta en kerennyt lopettamaan, kun ohjaaja otti tiukan katsekontaktin, sihahti ja sanoi: "ala puhu enempaa."
Iltapaivalla ohjaaja veti minut sivummalle ja sanoi, etta jos lapset eivat halua osallistua heidan annetaan olla. Sain kun sainkin suuni pidettya kiinni, vaikka huulten valista melkein vilahti, etta kehitysvammaisille toi aloitteentekokyky ja omatoimisuus ei oo varmaan oo se kaikista vahvin taito. Hengitin. Miksi leivomme kekseja ryhmissa, jos lapset eivat osallistu, kysyin. Teemme jotkin asiat vanhemmile, vanhempien taytyy nahda kuinka lapset osaavat ja kehittyvat, jotta kuntoutus etenee. Ei vanhemmalle voi lahettaa rumaa keksia, kuului vastaus. Rupesin ankyttamaan.
Kerasin itseni ja ajatukseni, seka kysyin viimeisen kysymyksen. Voisiko asioita muuttaa, ei kuntoutus etene, jos lapset eivat saa tehda mitaan. Vastaus, haluaisin, mutta jos sanon jotain saan potkut. Ja jos sina sanot, voit lentaa harjoittelusta.
Turhautuminen.
Nyt annan huomiota lapsille salaa, kehun jatkuvasti, kannan virikkeellisia leluja eteen seka leikitan omalla ajallani. Onneksi ohjaaja jakaa saman arvomaailman kanssani, saan aloittaa kevatloman jalkeen yksiloterapiaprosessin. Suunnitelma on jo selva. Hienomotorisia taitoja taalla "opetellaan" ja oletetaan, etta lapset pystyvat pirtamaan, varittamaan ja pitamaan ohuita kynia kadessa. Totuus on, etta opettaja tekee kaiken lapsen puolesta. Toivottavasti kevaan loppuun mennessa yksi lapsista osaisi piirtaa suoran viivan, ylittaa keskiviivan, tunnistaa eri varit ja pitaa kynaa kadessa edes jotenkin pain.
Miia
Kolmannen kerran ohjaaja tulee luokseni. Tällä kertaa hän puhuu käskevällä ja närkästyneellä äänellä: "Tule auttamaan meitä, kyllä ne leikkivät itsekseenkin."
Sydäntä särkee. Katson lapsia ympärilläni. Päät nuokkuvat, tyhjät katseet tuijottavat seinää, käyskentely kuuluu käytävältä, sohvatyynyt lentävät turhautumisen seurauksena. Tilasta löytyy kolme pehmolelua, muita leikkivälineitä ei ole.
Tulen pöydän luokse, jossa neljä ohjaajaa ja kolme opiskelijaa leipovat perinteisiä pääsiäskeksejä. Keskustelu kay kiivaana ja lennokkaana. Kun saan ensimmäisen valmiiksi, he huutavat katso nyt sinä osaat, turhaan ujostelit. Really, ei leipominen niin vaikeaa ole. Tahan laitokseen tottuminen on.
Puolituntia aikaisemmin pyorittelin taikinaa lasten kasissa, tunnusteltiin ja rullailtiin sita pitkin poytaa. Saatiin aikaan pitkia potkoja, jotka vietiin ylpeina pellille. Puoli minuuttia keksilla oli elinaikaa, ennekuin joku ohjaajista nappasi sen pellilta, nauroi ja pyoritteli uudestaan, "oikeanlaiseksi". Sisalla kiehui.
Ohjaajien tehdessa kekseja, paatin rohkaista mieleni eilisen keskustelun ansioista, kahden arvostetun suomalaistoimintaterapeutin inspiroimana. Kysyin korrektisti, joskin provokatiivisesti, onko tahan joku syy, etta toimitte nain isojen ryhmien kanssa, samassa tilassa kun on 30 ihmista. Lisasin viela pahoitteluni, etten ollut aikaisemmin osallistunut keksien tekemiseen, koska minun on vaikea toimia vasten oikeata nakemaani tapaa. Sisalla kuitenkin huusi: etteko te nyt jumalauta ymmarra, etta voitte leipoa keksinne keskenanne himassanne jos haluatte niista taydellisia, taalla tyoskennellaan naiden lasten kanssa, mika hemmetin kuntoutuslaitos se on, jossa lapset ei saa kuntoutusta, saati sitten samantasoista arvostusta kuin kaikki muutkin ihmiset. Ehdotin rauhallisella aanella, josko kekseja voisikin tehda omissa luokkahuoneissa 3-5 lapsen ryhmissa, rauhallisessa tilassa. Lausetta en kerennyt lopettamaan, kun ohjaaja otti tiukan katsekontaktin, sihahti ja sanoi: "ala puhu enempaa."
Iltapaivalla ohjaaja veti minut sivummalle ja sanoi, etta jos lapset eivat halua osallistua heidan annetaan olla. Sain kun sainkin suuni pidettya kiinni, vaikka huulten valista melkein vilahti, etta kehitysvammaisille toi aloitteentekokyky ja omatoimisuus ei oo varmaan oo se kaikista vahvin taito. Hengitin. Miksi leivomme kekseja ryhmissa, jos lapset eivat osallistu, kysyin. Teemme jotkin asiat vanhemmile, vanhempien taytyy nahda kuinka lapset osaavat ja kehittyvat, jotta kuntoutus etenee. Ei vanhemmalle voi lahettaa rumaa keksia, kuului vastaus. Rupesin ankyttamaan.
Kerasin itseni ja ajatukseni, seka kysyin viimeisen kysymyksen. Voisiko asioita muuttaa, ei kuntoutus etene, jos lapset eivat saa tehda mitaan. Vastaus, haluaisin, mutta jos sanon jotain saan potkut. Ja jos sina sanot, voit lentaa harjoittelusta.
Turhautuminen.
Nyt annan huomiota lapsille salaa, kehun jatkuvasti, kannan virikkeellisia leluja eteen seka leikitan omalla ajallani. Onneksi ohjaaja jakaa saman arvomaailman kanssani, saan aloittaa kevatloman jalkeen yksiloterapiaprosessin. Suunnitelma on jo selva. Hienomotorisia taitoja taalla "opetellaan" ja oletetaan, etta lapset pystyvat pirtamaan, varittamaan ja pitamaan ohuita kynia kadessa. Totuus on, etta opettaja tekee kaiken lapsen puolesta. Toivottavasti kevaan loppuun mennessa yksi lapsista osaisi piirtaa suoran viivan, ylittaa keskiviivan, tunnistaa eri varit ja pitaa kynaa kadessa edes jotenkin pain.
Miia
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Chaos
25 lasta, iältään 5-12, autisteja, ongelmakäyttäytyjiä, downeja, mentaalisesti ja fyysisesti eri tasoisesti jälkeenjääneitä. Ja orpoja, jotka lasketaan yhtälailla vammautuneiksi. Kaikki juoksevat, kiljuvat, repivät toisiaan hiuksista, musiikki pauhaa yhtä kovalla kun humppadiskossa. Katatoninen tyttö seisoo nurkassa. ADHD Jorgo repii kanssaan tanssimaan. Agressiivinen Alexandros, joka on kaksi kertaa kokoiseni, hyppii pallomereen muiden lasten päälle. Osa toimintaterapeuteista yrittää tehdä lasten kanssa palapelejä, leikkiä kotia ja piirtää, vaikkei omia ajatuksiaankaan kuule metelissä. Osa juo kahvia ja juoruaa. Ja ajoittain repii lapsia irti toisistaan. Ruokailun aikana isolle screenille laitetaan elokuva pyörimään. Ruoat lentelevät, yksi pissaa housuun, toinen ei suostu istumaan paikallaan.
Ideaalia toimintaterapiaa?
"I hope that you will never tell to your colleagues what we do here".
Ideaalia toimintaterapiaa?
"I hope that you will never tell to your colleagues what we do here".
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Isoveli valvoo
Olen kauan unelmoinut isostaveljestä. Pienenä kysyin aina äidiltä, että miksi olen kaikista isoin ja miksei mulla ole kaverina isoveljeä, jonka kanssa voisi vaikka potkia palloa. Melkein parikymmentä vuotta myöhemmin sain isoveljen, tosin portugalilaisen, mutta isoveli on aina isoveli.
Riku opiskelee kemiaa ja tahtoo isona lääkefirmaan töihin. Riku keittää kahvia, joskin välillä huonolla menestyksellä. Riku valvoo, ettei jäädä auton alle. Riku heittää hyvää läppää, vaikkei aina ymmärräkään mitä vastataan takaisin. Rikun mielestä on kiva kun sillä on seuraa. Riku lataa skypet ja leffat. Ja tekee hyvää ruokaa. Auttaa pesukoneen kanssa. Sekä haluaa oppia Suomea. Riku haluaa lähteä ostamaan pikkusiskoille Portugaliin konvehtia muistuttavaa huulikiiltoa. Riku tekee töitä arkisin ja opiskelee viikonloppuisin sekä huolehtii, että pääsemme hippaamasta kotiin. Riku on isoveli.
Mrs. Afrodite antoi puhelinnumeroni kreikkalaiselle arkkitehdille ja saimme studion halvalla vuokralla, pesukoneella, internetyhteydellä, sähköillä ja vesillä. Sekä Rikulla. Kreikkalaiset jumalat diggailee meikätyttöjä.
Miia
Riku opiskelee kemiaa ja tahtoo isona lääkefirmaan töihin. Riku keittää kahvia, joskin välillä huonolla menestyksellä. Riku valvoo, ettei jäädä auton alle. Riku heittää hyvää läppää, vaikkei aina ymmärräkään mitä vastataan takaisin. Rikun mielestä on kiva kun sillä on seuraa. Riku lataa skypet ja leffat. Ja tekee hyvää ruokaa. Auttaa pesukoneen kanssa. Sekä haluaa oppia Suomea. Riku haluaa lähteä ostamaan pikkusiskoille Portugaliin konvehtia muistuttavaa huulikiiltoa. Riku tekee töitä arkisin ja opiskelee viikonloppuisin sekä huolehtii, että pääsemme hippaamasta kotiin. Riku on isoveli.
Mrs. Afrodite antoi puhelinnumeroni kreikkalaiselle arkkitehdille ja saimme studion halvalla vuokralla, pesukoneella, internetyhteydellä, sähköillä ja vesillä. Sekä Rikulla. Kreikkalaiset jumalat diggailee meikätyttöjä.
Miia
torstai 4. maaliskuuta 2010
VR:n ongelmat pieniä
Herätyskello soi 6:30, univelat painaa, raahaudun suihkuun. Hansu tekee aamupalan ja hoputamme toisiamme toimimaan rivakammin. Bussista ei saa myöhästyä.
7:15, 7:30, 7:40, 8:00, 8:10, 8:20. Bussia ei näy. Ateenassa mikään ei pidä ikinä paikkaansa. Soitamme Mrs. Katsoudalle ja kysymme mitä teemme. Bussilakko. Grrrrreat.
Alkutaipale Ateenassa on ollut kivikkoinen. Ongelmia ovat tuottaneet:
1. jatkuvat paperisodat - Hae paperi tuolta toimistosta, vie tuonne toimistoon, eikun se onkin kiinni, leima tuohon, leima tähän, kuva siihen, ei, ei sittenkään, vaan tuohon, menen kahville, tule tunnin päästä, ei toimi, en ymmärrä mitä puhut, kreikkaa, ei. ÄÄÄ. Ja hei verikoe, jotta oot terve. WHAT?
2. asuntoasiat - ota tyttö tästä kiva asunto, home nurkassa, sinä tulla tähän, toinen tyttö toisen asunto, täällä kolme kundi sinun kanssa, amme on kääritty paskaan.
3. kielimuurit - jengi puhuu yllättävän huonoa englantia, vaikka olisivat korkeassakin asemassa yliopistolla, jatkuvia väärinkäsityksiä
4. liikenne ja välimatkat - harjoittelupaikkaan saattaa pahimillaan mennä yli kaksi tuntia, koululle puolitoistatuntia, ei aikatauluja, jatkuvasti lakkoja, ruuhkat, liikennekäyttäytyminen aivan järkyttävää. Ihmetteln jos meistä kumpikaan ei saa hittiä autoilta tällä reissulla.
Mutta onneksi nää on vain käytännön ongelmia, ihmiset on aivan ihania, sää aurinkoinen ja lämmin. Ollaan löydetty pelastavia enkeleitä opiskelijajärjestöistä ja kaikki haluaa auttaa meitä omalla ajallaan omasta tahdostaan.
Tänään kaikki kokoontuu keskuskampukselle kuuntelemaan musiikkia ja illalla on luvassa Akropolin lähellä lollipop- bileet. Josko vaan päästäisiin perille bussilakosta huolimatta.
7:15, 7:30, 7:40, 8:00, 8:10, 8:20. Bussia ei näy. Ateenassa mikään ei pidä ikinä paikkaansa. Soitamme Mrs. Katsoudalle ja kysymme mitä teemme. Bussilakko. Grrrrreat.
Alkutaipale Ateenassa on ollut kivikkoinen. Ongelmia ovat tuottaneet:
1. jatkuvat paperisodat - Hae paperi tuolta toimistosta, vie tuonne toimistoon, eikun se onkin kiinni, leima tuohon, leima tähän, kuva siihen, ei, ei sittenkään, vaan tuohon, menen kahville, tule tunnin päästä, ei toimi, en ymmärrä mitä puhut, kreikkaa, ei. ÄÄÄ. Ja hei verikoe, jotta oot terve. WHAT?
2. asuntoasiat - ota tyttö tästä kiva asunto, home nurkassa, sinä tulla tähän, toinen tyttö toisen asunto, täällä kolme kundi sinun kanssa, amme on kääritty paskaan.
3. kielimuurit - jengi puhuu yllättävän huonoa englantia, vaikka olisivat korkeassakin asemassa yliopistolla, jatkuvia väärinkäsityksiä
4. liikenne ja välimatkat - harjoittelupaikkaan saattaa pahimillaan mennä yli kaksi tuntia, koululle puolitoistatuntia, ei aikatauluja, jatkuvasti lakkoja, ruuhkat, liikennekäyttäytyminen aivan järkyttävää. Ihmetteln jos meistä kumpikaan ei saa hittiä autoilta tällä reissulla.
Mutta onneksi nää on vain käytännön ongelmia, ihmiset on aivan ihania, sää aurinkoinen ja lämmin. Ollaan löydetty pelastavia enkeleitä opiskelijajärjestöistä ja kaikki haluaa auttaa meitä omalla ajallaan omasta tahdostaan.
Tänään kaikki kokoontuu keskuskampukselle kuuntelemaan musiikkia ja illalla on luvassa Akropolin lähellä lollipop- bileet. Josko vaan päästäisiin perille bussilakosta huolimatta.
lauantai 27. helmikuuta 2010
Dummies!!!
Klo 19:30 @ Ambelokipin metroasemalla
"Oli muuten hyvää viiniä"
"Joo, ei yhtään paha, kiva laittaa ittensä nätiks"
"Kelaa, nyt tutustutaan tähän kohuttuuun Ateenan yöelämään, mihinköhän Dimi vie meiät?"
"Nii, en tiiä. Katotaan hei se vika metro himaan, ettei tarvi ottaa taksia. Venaa... 2:30, okei tullaan sillä"
"Heh, tai sit seuraava tulee vasta puol kuus, et paree kerkee siihen sit"
"Aaw, i have been missing you girls"
"Omg, now we are in athens!!!! So what we gonna do now, meet some your friends or something like that?"
"I have been at work all day long, so I go now home, eat something, get a shower and take a nap. I meet you with my friends at Keramikos metrostation 1 o´clock"
"WTF???!!!!!"
"Yeah, nightclubs will be open at midnight and we gonna party all night long, so prepare, go to eat something and sleep a bit. It will be crazy!"
"Oke, mennää takas hotellille siis mitä ihmettä"
"Joo. Siis kylhän me tää tiedettiin, mut treffit vasta yhdeltä yöllä?! pitäskö pestä meikit pois?"
"No mä ainakin vaihan nää korkkarit heti pois"
"Joo. Käydään hakee vähän viiniä"
"Ja mennään nukkuu"
"Oli muuten hyvää viiniä"
"Joo, ei yhtään paha, kiva laittaa ittensä nätiks"
"Kelaa, nyt tutustutaan tähän kohuttuuun Ateenan yöelämään, mihinköhän Dimi vie meiät?"
"Nii, en tiiä. Katotaan hei se vika metro himaan, ettei tarvi ottaa taksia. Venaa... 2:30, okei tullaan sillä"
"Heh, tai sit seuraava tulee vasta puol kuus, et paree kerkee siihen sit"
"Aaw, i have been missing you girls"
"Omg, now we are in athens!!!! So what we gonna do now, meet some your friends or something like that?"
"I have been at work all day long, so I go now home, eat something, get a shower and take a nap. I meet you with my friends at Keramikos metrostation 1 o´clock"
"WTF???!!!!!"
"Yeah, nightclubs will be open at midnight and we gonna party all night long, so prepare, go to eat something and sleep a bit. It will be crazy!"
"Oke, mennää takas hotellille siis mitä ihmettä"
"Joo. Siis kylhän me tää tiedettiin, mut treffit vasta yhdeltä yöllä?! pitäskö pestä meikit pois?"
"No mä ainakin vaihan nää korkkarit heti pois"
"Joo. Käydään hakee vähän viiniä"
"Ja mennään nukkuu"
perjantai 26. helmikuuta 2010
Manun pelastamaa
Vaikeudet alkoivat jo ennen lähtöä. Lähtöpäivää oli odotettu, mutta se siirtyi hermoja raastavasti kaksi päivää eteenpäin kreikkalaisten yleislakon takia. Lentokentältä meidät piti hakea itse yliopiston kv-koordinaattori, mutta tietämättömistä esteistä hän perui tulonsa edellisenä iltana. Saimme maistaa klassista Kreikkaa, mikään ei tapahdu ajallaan.
"Ei me täällä lasketa kilometrejä tai minuutteja, kaikki toimii kyllä ajallaan". Ajatus tuntuu mahdottomalta suomalaistytön näkökulmasta. Miten mikään yhteiskunta voi toimia, jos kaikki tehdään omalla tavalla omalla ajallaan?
Lentokentälle saavuttua oli ihanaa nähdä tutut kasvot vastassa, ilman Manua päivästä olisi tullut katastrofaalinen. Kreikkalainen fysioterapeuttiystävämme sai pidettyä taksikuskin aisoissa, herrasmiehen tavoin tarjosi paikallista ruokaa ja esitteli lämmöstä sokaistuneille toikkareille kaupunkia. Tiedossa on miten metrolla kuljetaan ja mistä lippuja saa, enää täytyisi vain oppia ymmärtää aakkosia, että tietäisi mihin joutuu.
Miia
P.S Nyt lätkää ja naamariin suvlàkia! Enää bisse puuttuu ja Hansu luulis asuvansa suomalaisen miehen kanssa.
"Ei me täällä lasketa kilometrejä tai minuutteja, kaikki toimii kyllä ajallaan". Ajatus tuntuu mahdottomalta suomalaistytön näkökulmasta. Miten mikään yhteiskunta voi toimia, jos kaikki tehdään omalla tavalla omalla ajallaan?
Lentokentälle saavuttua oli ihanaa nähdä tutut kasvot vastassa, ilman Manua päivästä olisi tullut katastrofaalinen. Kreikkalainen fysioterapeuttiystävämme sai pidettyä taksikuskin aisoissa, herrasmiehen tavoin tarjosi paikallista ruokaa ja esitteli lämmöstä sokaistuneille toikkareille kaupunkia. Tiedossa on miten metrolla kuljetaan ja mistä lippuja saa, enää täytyisi vain oppia ymmärtää aakkosia, että tietäisi mihin joutuu.
Miia
P.S Nyt lätkää ja naamariin suvlàkia! Enää bisse puuttuu ja Hansu luulis asuvansa suomalaisen miehen kanssa.
perjantai 29. tammikuuta 2010
TJ 27
Eilen kesken ruokailun sanoin Hansulle, että mulla on outo olo mahassa. Hansu tokas, että mene hyvä nainen sitten vessaan. Nauroin, ettei sellainen outo olo vaan yksi perhonen lennähti lentoon, kun tajusin, että lentoliput on ostettu, asuntoneuvottelua käydään parhaillaan ja tänään ohjelmassa on matkalaukun osto. Hemmetti, me ollaan lähdössä!
24.2. aikaisin aamulla kone ottaa suunnan kohti Kööpenhaminaa ja sieltä Ateenaan.
Miia
24.2. aikaisin aamulla kone ottaa suunnan kohti Kööpenhaminaa ja sieltä Ateenaan.
Miia
Tilaa:
Kommentit (Atom)
