Lautta ajoi Parosilta Santorinille neljässä tunnissa mukavaan opiskelijahintaan. Maisema, joka avautui lautan lähestyessä saarta oli kaunis. Kutina sisällä nousi ; tästä saaresta täytyy saada kaikki irti.
Pää ei meinannut pysyä mukana, kun saavuttiin satamaan. Nyt täytyisi löytää liike, josta saadaan hotelli, mutta silmät kapusivat ylös punaista vuorenrinnettä ja syke nousi.
Ensimmäinen päivä meni ihmetellessä keskuskatuja. Toisena päivänä kaluttiin läpi punainen ja musta ranta, kadotettiin yksi Hammertiimin jäsen gomenakin matkaan ja illalla löydettiin itsemme inside travellereiden (hah, mikä sana) suosimasta kaupunginosasta suljetun kahvilan kattoterassilta siemailemasta viiniä ja nauttimasta auringonlaskusta. Matka jatkui illalla paikalliseen yökerhoon, jossa maksoimme yhdet drinkit, jonka jälkeen talo tarjosi yli sadan euron arvosta juotavaa.
Aamulla olo ei ollut ruusuinen. Ei niinkään illan jäljiltä, koska ei-kreikkalaiseen tapaan, oltiin jo nukkumassa yhden aikaan (Ateenassa baariin lähtö on siihen aikaan juuri ja juuri ajankohtaista), mutta ennen matkaa alkaneen mahataudin ja lauantaiana alkaneen flunssan sekä soppaan lisättynä huoli kadonneesta wierdopuolalaisesta, unimatti vieraili vasta puoli viiden maissa. Silti seuraavan päivän suunnitelma oli selvä: toikkarit vetää mönkijät alleen ja lähtee leikkimään motochicksejä.
Muut jäivät potemaan krapulaansa rannalle kun Hansun kanssa vedettiin kypärät syvälle päähän, tankattiin mönkkärit ja suunnattiin...johonkin. Kartalla oltiin vasta ensimmäisen tunnin fiilistelyn jälkeen. Seuraava menikin maatessa lähemmäs kolmenkymmenen asteen lämmössä rannalla ja loppupäivä ajaessa saarta rantoja pitkin toiseen päähän. Tavoitteena oli nähdä yksi kehutuimmista auringonlaskuista Oiassa.
Auringonlasku oli maineensa arvoinen, niin punaista taivasta ja merta en oo nähnyt monta kertaa elämässäni. Kiire oli kuitenkin kova, nyt ei ollut aikaa jäädä fiilistelemään, koska Firaan oli matkaa vielä 30 kilometriä ja pimeällä vastaan tulevat rekat ei ole ihan se kaikista siistein ajatus.
Klik. Mun valot ei toimi. Klik. Hansun valot ei toimi. Skit. Pimeä tulee puolessa tunnissa. Se ois sitten beibe kaasuhanat auki. Itkin ja nauroin, lauloin ja kiroilin samaan aikaan kun ajettiin talla pohjassa ylös vuorenrinnettä takaisin Firaan. Vuorotellen mutkien kaartuessa näin punaisena loistavan auringon ja toisella puolen täysikuun kuunsillan kanssa. Mutkia, joita kohti ajaessa ei voinut nähdä kun äärettömän meren. Tunteita, joita en oo kokenu koskaan ennen.
Kreikassa olemme asuneet jo kuukauden, joten pimeän tultua päätimme toimia kuin paikalliset. Koska valot ei toimi, heitimme kotoisasti hätävilkut päälle. Hansun tossumönkkäri ei suostunut vilkkumaan, joten kaksi suomalaistyttöä körötteli loppumatkan peräkanaa nokka pyllyssä kiinni. Ah sitä adrenaliinin virtausta parkkipaikalle päästyä.
Suosittelen ehdottomasti kreikan saaristoa sesonkiajan ulkopuolella. Lämmintä riittää meille suomalaisille siellä tarpeeksi, rusketusrajat näkyy viiden päivän jälkeen skandinaviaan saakka, kaiken saa puoli-ilmaiseksi ja paikalliset on vaan iloisia kun saa tarjota vierailleen sen puoli-ilmaisen lisäksi vielä ilmaiseksi.
Love it!
Miia (kyllä toi Anamariakin jossain vaiheessa innostuu kirjoittamaan)
P.S Niille jotka omaa saman luonteen kun minä ja miettii nyt kuumeisesti pitkin öitä, mitä puolalaiselle tapahtui. Ei hätä, se löytyi.
maanantai 29. maaliskuuta 2010
perjantai 26. maaliskuuta 2010
How about some Paros
Keppana lunasti keskiviikkona liigapaikan seuraavaksi kaudeksi ja halu juhlia oli mieletön. Yritin pakottaa unen tulemaan, mutta onnitteluviestejä ja puheluita tuli pitkin yötä ja viideltä nouseminen torstai-aamuun ei ollut mieleisintä herkkua.
Satamassa tapasimme maltalais-, puolalais-, saksalaissävytteisen suomalaisjoukkiomme, varsinainen girlpower-paketti lähti kohti Parosia.
"Mitä te hullut täällä teette, nyt on kylmä ja talvi", oli ensimmäinen kommentti jonka kuulimme lautasta tullessamme. Löysimme pienen perheyrityksen, jonka tiloissa majoituimme 10e/per yö.
Saksalaisvahvistus otti hallinnan matkanohjauksesta ja kipitettiin marathonkävelyjä pitkin saarta. Tuntui, että ainoaksi anniksi hieman lattealta (ja tuuliselta : +30m/s) Parosilta jäi ihana ranta-aurinko, jengipipot, auringonlasku, suloiset kävelykadut ja mahtava yhteishenki, kun täristiin öisin jääkylmässä asunnossa. Kaksi päivää riitti, kiitti.
Katseet kohti Santorinia!
Miia
Satamassa tapasimme maltalais-, puolalais-, saksalaissävytteisen suomalaisjoukkiomme, varsinainen girlpower-paketti lähti kohti Parosia.
"Mitä te hullut täällä teette, nyt on kylmä ja talvi", oli ensimmäinen kommentti jonka kuulimme lautasta tullessamme. Löysimme pienen perheyrityksen, jonka tiloissa majoituimme 10e/per yö.
Saksalaisvahvistus otti hallinnan matkanohjauksesta ja kipitettiin marathonkävelyjä pitkin saarta. Tuntui, että ainoaksi anniksi hieman lattealta (ja tuuliselta : +30m/s) Parosilta jäi ihana ranta-aurinko, jengipipot, auringonlasku, suloiset kävelykadut ja mahtava yhteishenki, kun täristiin öisin jääkylmässä asunnossa. Kaksi päivää riitti, kiitti.
Katseet kohti Santorinia!
Miia
maanantai 22. maaliskuuta 2010
Ikävä
Kun lähdin kotoa, muutaman kerran jouduin nieleskelemään luokassa heiheit heiluttaessa. Johanna halasi mua aulassa ja hanat aukesi. Äiti itkeskeli, mä päätin että ei tässä hätää. Lentokentällä en päästänyt enää kuin pari kyyneltä.
Ei kertaakaan kolmen viikon aikana ole koti-ikävä iskenyt. Ihmetelty ääneen Hansun kanssa, että ollaanko tunteettomia, mutta ei sinne kotiin nyt mitenkään kyllä ajattele takaisin tulevansa. Kolme viikkoa on mennyt ihan liian nopeasti, lauantaina taksissa istuessa oltiin jo hieman paniikissa, että eihän tästä kohta ole enää mitään jäljellä. Hansu jopa jutteli, että kyllähän tänne nyt jäis vaikka asumaan, niin hieno paikka on, osa itsestään jää.
Johanna halasi mua taas tänä aamuna. Kaksi sekuntia aikaisemmin ajattelin, että ei tunnu missään. Kohta kaikki kyynelehti kun laukut vietiin autoon.
Hiljaisuus. Tyhjä olo. Tunteiden vellonta. Ne meni ja tänne me vaan jäätiin.
Kävin hiljaa mielessä mitä kaikille Suomessa tapahtuu. Eve ja Örri, voi ei, kuinka ikävä mulla onkaan. Miksu, tahdon juoksemaan, ei täällä voi juosta kun keuhkot täyttyy saasteista. Jenny raahaa mut nyt johonkin jumppaan tai vaikka marathonille, tahdon sut tsemppaamaan ja kaipaan sun hersyvää naurua. Lotta, parannetaan maailmaa. Voi meidän koti, toivottavasti seinät on vielä pystyssä, eikä katto romahtanu lumesta ja vedestä. Sali. Oma sänky. Ymmärrys ja yhteistyö. Lämmin suihku. Greyn anatomia. Tuutelan tuntien yhdistävä angsti. Falkulla. Erä. Veeti. Äidin ruoka. Suomen kevät.
Itkin koko tekstin ajan. Oon aikamoinen mammantyttö, ei musta ehkä suureksi maailmankansalaiseksi olisi. Ainakaan tänä iltana. Auringon noustessa rakastun taas tähän kaupunkiin uudestaan.
Ei kertaakaan kolmen viikon aikana ole koti-ikävä iskenyt. Ihmetelty ääneen Hansun kanssa, että ollaanko tunteettomia, mutta ei sinne kotiin nyt mitenkään kyllä ajattele takaisin tulevansa. Kolme viikkoa on mennyt ihan liian nopeasti, lauantaina taksissa istuessa oltiin jo hieman paniikissa, että eihän tästä kohta ole enää mitään jäljellä. Hansu jopa jutteli, että kyllähän tänne nyt jäis vaikka asumaan, niin hieno paikka on, osa itsestään jää.
Johanna halasi mua taas tänä aamuna. Kaksi sekuntia aikaisemmin ajattelin, että ei tunnu missään. Kohta kaikki kyynelehti kun laukut vietiin autoon.
Hiljaisuus. Tyhjä olo. Tunteiden vellonta. Ne meni ja tänne me vaan jäätiin.
Kävin hiljaa mielessä mitä kaikille Suomessa tapahtuu. Eve ja Örri, voi ei, kuinka ikävä mulla onkaan. Miksu, tahdon juoksemaan, ei täällä voi juosta kun keuhkot täyttyy saasteista. Jenny raahaa mut nyt johonkin jumppaan tai vaikka marathonille, tahdon sut tsemppaamaan ja kaipaan sun hersyvää naurua. Lotta, parannetaan maailmaa. Voi meidän koti, toivottavasti seinät on vielä pystyssä, eikä katto romahtanu lumesta ja vedestä. Sali. Oma sänky. Ymmärrys ja yhteistyö. Lämmin suihku. Greyn anatomia. Tuutelan tuntien yhdistävä angsti. Falkulla. Erä. Veeti. Äidin ruoka. Suomen kevät.
Itkin koko tekstin ajan. Oon aikamoinen mammantyttö, ei musta ehkä suureksi maailmankansalaiseksi olisi. Ainakaan tänä iltana. Auringon noustessa rakastun taas tähän kaupunkiin uudestaan.
perjantai 19. maaliskuuta 2010
I-hah-haaa, i-hah-haa, hepo hirnahtaa-a, laulan lapselle suomeksi. Fila, fila, fila. Poika huutaa. Nauran ja sanon suomeksi että mua ei kyllä nyt pussailla, muuten joudun pesemään naama kuolasta koko päivän, Heppa pussaa, ppppuuuussss. Pojan kasvoille nousee hymy, jolla voisin elää monta päivää.
Kolmannen kerran ohjaaja tulee luokseni. Tällä kertaa hän puhuu käskevällä ja närkästyneellä äänellä: "Tule auttamaan meitä, kyllä ne leikkivät itsekseenkin."
Sydäntä särkee. Katson lapsia ympärilläni. Päät nuokkuvat, tyhjät katseet tuijottavat seinää, käyskentely kuuluu käytävältä, sohvatyynyt lentävät turhautumisen seurauksena. Tilasta löytyy kolme pehmolelua, muita leikkivälineitä ei ole.
Tulen pöydän luokse, jossa neljä ohjaajaa ja kolme opiskelijaa leipovat perinteisiä pääsiäskeksejä. Keskustelu kay kiivaana ja lennokkaana. Kun saan ensimmäisen valmiiksi, he huutavat katso nyt sinä osaat, turhaan ujostelit. Really, ei leipominen niin vaikeaa ole. Tahan laitokseen tottuminen on.
Puolituntia aikaisemmin pyorittelin taikinaa lasten kasissa, tunnusteltiin ja rullailtiin sita pitkin poytaa. Saatiin aikaan pitkia potkoja, jotka vietiin ylpeina pellille. Puoli minuuttia keksilla oli elinaikaa, ennekuin joku ohjaajista nappasi sen pellilta, nauroi ja pyoritteli uudestaan, "oikeanlaiseksi". Sisalla kiehui.
Ohjaajien tehdessa kekseja, paatin rohkaista mieleni eilisen keskustelun ansioista, kahden arvostetun suomalaistoimintaterapeutin inspiroimana. Kysyin korrektisti, joskin provokatiivisesti, onko tahan joku syy, etta toimitte nain isojen ryhmien kanssa, samassa tilassa kun on 30 ihmista. Lisasin viela pahoitteluni, etten ollut aikaisemmin osallistunut keksien tekemiseen, koska minun on vaikea toimia vasten oikeata nakemaani tapaa. Sisalla kuitenkin huusi: etteko te nyt jumalauta ymmarra, etta voitte leipoa keksinne keskenanne himassanne jos haluatte niista taydellisia, taalla tyoskennellaan naiden lasten kanssa, mika hemmetin kuntoutuslaitos se on, jossa lapset ei saa kuntoutusta, saati sitten samantasoista arvostusta kuin kaikki muutkin ihmiset. Ehdotin rauhallisella aanella, josko kekseja voisikin tehda omissa luokkahuoneissa 3-5 lapsen ryhmissa, rauhallisessa tilassa. Lausetta en kerennyt lopettamaan, kun ohjaaja otti tiukan katsekontaktin, sihahti ja sanoi: "ala puhu enempaa."
Iltapaivalla ohjaaja veti minut sivummalle ja sanoi, etta jos lapset eivat halua osallistua heidan annetaan olla. Sain kun sainkin suuni pidettya kiinni, vaikka huulten valista melkein vilahti, etta kehitysvammaisille toi aloitteentekokyky ja omatoimisuus ei oo varmaan oo se kaikista vahvin taito. Hengitin. Miksi leivomme kekseja ryhmissa, jos lapset eivat osallistu, kysyin. Teemme jotkin asiat vanhemmile, vanhempien taytyy nahda kuinka lapset osaavat ja kehittyvat, jotta kuntoutus etenee. Ei vanhemmalle voi lahettaa rumaa keksia, kuului vastaus. Rupesin ankyttamaan.
Kerasin itseni ja ajatukseni, seka kysyin viimeisen kysymyksen. Voisiko asioita muuttaa, ei kuntoutus etene, jos lapset eivat saa tehda mitaan. Vastaus, haluaisin, mutta jos sanon jotain saan potkut. Ja jos sina sanot, voit lentaa harjoittelusta.
Turhautuminen.
Nyt annan huomiota lapsille salaa, kehun jatkuvasti, kannan virikkeellisia leluja eteen seka leikitan omalla ajallani. Onneksi ohjaaja jakaa saman arvomaailman kanssani, saan aloittaa kevatloman jalkeen yksiloterapiaprosessin. Suunnitelma on jo selva. Hienomotorisia taitoja taalla "opetellaan" ja oletetaan, etta lapset pystyvat pirtamaan, varittamaan ja pitamaan ohuita kynia kadessa. Totuus on, etta opettaja tekee kaiken lapsen puolesta. Toivottavasti kevaan loppuun mennessa yksi lapsista osaisi piirtaa suoran viivan, ylittaa keskiviivan, tunnistaa eri varit ja pitaa kynaa kadessa edes jotenkin pain.
Miia
Kolmannen kerran ohjaaja tulee luokseni. Tällä kertaa hän puhuu käskevällä ja närkästyneellä äänellä: "Tule auttamaan meitä, kyllä ne leikkivät itsekseenkin."
Sydäntä särkee. Katson lapsia ympärilläni. Päät nuokkuvat, tyhjät katseet tuijottavat seinää, käyskentely kuuluu käytävältä, sohvatyynyt lentävät turhautumisen seurauksena. Tilasta löytyy kolme pehmolelua, muita leikkivälineitä ei ole.
Tulen pöydän luokse, jossa neljä ohjaajaa ja kolme opiskelijaa leipovat perinteisiä pääsiäskeksejä. Keskustelu kay kiivaana ja lennokkaana. Kun saan ensimmäisen valmiiksi, he huutavat katso nyt sinä osaat, turhaan ujostelit. Really, ei leipominen niin vaikeaa ole. Tahan laitokseen tottuminen on.
Puolituntia aikaisemmin pyorittelin taikinaa lasten kasissa, tunnusteltiin ja rullailtiin sita pitkin poytaa. Saatiin aikaan pitkia potkoja, jotka vietiin ylpeina pellille. Puoli minuuttia keksilla oli elinaikaa, ennekuin joku ohjaajista nappasi sen pellilta, nauroi ja pyoritteli uudestaan, "oikeanlaiseksi". Sisalla kiehui.
Ohjaajien tehdessa kekseja, paatin rohkaista mieleni eilisen keskustelun ansioista, kahden arvostetun suomalaistoimintaterapeutin inspiroimana. Kysyin korrektisti, joskin provokatiivisesti, onko tahan joku syy, etta toimitte nain isojen ryhmien kanssa, samassa tilassa kun on 30 ihmista. Lisasin viela pahoitteluni, etten ollut aikaisemmin osallistunut keksien tekemiseen, koska minun on vaikea toimia vasten oikeata nakemaani tapaa. Sisalla kuitenkin huusi: etteko te nyt jumalauta ymmarra, etta voitte leipoa keksinne keskenanne himassanne jos haluatte niista taydellisia, taalla tyoskennellaan naiden lasten kanssa, mika hemmetin kuntoutuslaitos se on, jossa lapset ei saa kuntoutusta, saati sitten samantasoista arvostusta kuin kaikki muutkin ihmiset. Ehdotin rauhallisella aanella, josko kekseja voisikin tehda omissa luokkahuoneissa 3-5 lapsen ryhmissa, rauhallisessa tilassa. Lausetta en kerennyt lopettamaan, kun ohjaaja otti tiukan katsekontaktin, sihahti ja sanoi: "ala puhu enempaa."
Iltapaivalla ohjaaja veti minut sivummalle ja sanoi, etta jos lapset eivat halua osallistua heidan annetaan olla. Sain kun sainkin suuni pidettya kiinni, vaikka huulten valista melkein vilahti, etta kehitysvammaisille toi aloitteentekokyky ja omatoimisuus ei oo varmaan oo se kaikista vahvin taito. Hengitin. Miksi leivomme kekseja ryhmissa, jos lapset eivat osallistu, kysyin. Teemme jotkin asiat vanhemmile, vanhempien taytyy nahda kuinka lapset osaavat ja kehittyvat, jotta kuntoutus etenee. Ei vanhemmalle voi lahettaa rumaa keksia, kuului vastaus. Rupesin ankyttamaan.
Kerasin itseni ja ajatukseni, seka kysyin viimeisen kysymyksen. Voisiko asioita muuttaa, ei kuntoutus etene, jos lapset eivat saa tehda mitaan. Vastaus, haluaisin, mutta jos sanon jotain saan potkut. Ja jos sina sanot, voit lentaa harjoittelusta.
Turhautuminen.
Nyt annan huomiota lapsille salaa, kehun jatkuvasti, kannan virikkeellisia leluja eteen seka leikitan omalla ajallani. Onneksi ohjaaja jakaa saman arvomaailman kanssani, saan aloittaa kevatloman jalkeen yksiloterapiaprosessin. Suunnitelma on jo selva. Hienomotorisia taitoja taalla "opetellaan" ja oletetaan, etta lapset pystyvat pirtamaan, varittamaan ja pitamaan ohuita kynia kadessa. Totuus on, etta opettaja tekee kaiken lapsen puolesta. Toivottavasti kevaan loppuun mennessa yksi lapsista osaisi piirtaa suoran viivan, ylittaa keskiviivan, tunnistaa eri varit ja pitaa kynaa kadessa edes jotenkin pain.
Miia
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Chaos
25 lasta, iältään 5-12, autisteja, ongelmakäyttäytyjiä, downeja, mentaalisesti ja fyysisesti eri tasoisesti jälkeenjääneitä. Ja orpoja, jotka lasketaan yhtälailla vammautuneiksi. Kaikki juoksevat, kiljuvat, repivät toisiaan hiuksista, musiikki pauhaa yhtä kovalla kun humppadiskossa. Katatoninen tyttö seisoo nurkassa. ADHD Jorgo repii kanssaan tanssimaan. Agressiivinen Alexandros, joka on kaksi kertaa kokoiseni, hyppii pallomereen muiden lasten päälle. Osa toimintaterapeuteista yrittää tehdä lasten kanssa palapelejä, leikkiä kotia ja piirtää, vaikkei omia ajatuksiaankaan kuule metelissä. Osa juo kahvia ja juoruaa. Ja ajoittain repii lapsia irti toisistaan. Ruokailun aikana isolle screenille laitetaan elokuva pyörimään. Ruoat lentelevät, yksi pissaa housuun, toinen ei suostu istumaan paikallaan.
Ideaalia toimintaterapiaa?
"I hope that you will never tell to your colleagues what we do here".
Ideaalia toimintaterapiaa?
"I hope that you will never tell to your colleagues what we do here".
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
Isoveli valvoo
Olen kauan unelmoinut isostaveljestä. Pienenä kysyin aina äidiltä, että miksi olen kaikista isoin ja miksei mulla ole kaverina isoveljeä, jonka kanssa voisi vaikka potkia palloa. Melkein parikymmentä vuotta myöhemmin sain isoveljen, tosin portugalilaisen, mutta isoveli on aina isoveli.
Riku opiskelee kemiaa ja tahtoo isona lääkefirmaan töihin. Riku keittää kahvia, joskin välillä huonolla menestyksellä. Riku valvoo, ettei jäädä auton alle. Riku heittää hyvää läppää, vaikkei aina ymmärräkään mitä vastataan takaisin. Rikun mielestä on kiva kun sillä on seuraa. Riku lataa skypet ja leffat. Ja tekee hyvää ruokaa. Auttaa pesukoneen kanssa. Sekä haluaa oppia Suomea. Riku haluaa lähteä ostamaan pikkusiskoille Portugaliin konvehtia muistuttavaa huulikiiltoa. Riku tekee töitä arkisin ja opiskelee viikonloppuisin sekä huolehtii, että pääsemme hippaamasta kotiin. Riku on isoveli.
Mrs. Afrodite antoi puhelinnumeroni kreikkalaiselle arkkitehdille ja saimme studion halvalla vuokralla, pesukoneella, internetyhteydellä, sähköillä ja vesillä. Sekä Rikulla. Kreikkalaiset jumalat diggailee meikätyttöjä.
Miia
Riku opiskelee kemiaa ja tahtoo isona lääkefirmaan töihin. Riku keittää kahvia, joskin välillä huonolla menestyksellä. Riku valvoo, ettei jäädä auton alle. Riku heittää hyvää läppää, vaikkei aina ymmärräkään mitä vastataan takaisin. Rikun mielestä on kiva kun sillä on seuraa. Riku lataa skypet ja leffat. Ja tekee hyvää ruokaa. Auttaa pesukoneen kanssa. Sekä haluaa oppia Suomea. Riku haluaa lähteä ostamaan pikkusiskoille Portugaliin konvehtia muistuttavaa huulikiiltoa. Riku tekee töitä arkisin ja opiskelee viikonloppuisin sekä huolehtii, että pääsemme hippaamasta kotiin. Riku on isoveli.
Mrs. Afrodite antoi puhelinnumeroni kreikkalaiselle arkkitehdille ja saimme studion halvalla vuokralla, pesukoneella, internetyhteydellä, sähköillä ja vesillä. Sekä Rikulla. Kreikkalaiset jumalat diggailee meikätyttöjä.
Miia
torstai 4. maaliskuuta 2010
VR:n ongelmat pieniä
Herätyskello soi 6:30, univelat painaa, raahaudun suihkuun. Hansu tekee aamupalan ja hoputamme toisiamme toimimaan rivakammin. Bussista ei saa myöhästyä.
7:15, 7:30, 7:40, 8:00, 8:10, 8:20. Bussia ei näy. Ateenassa mikään ei pidä ikinä paikkaansa. Soitamme Mrs. Katsoudalle ja kysymme mitä teemme. Bussilakko. Grrrrreat.
Alkutaipale Ateenassa on ollut kivikkoinen. Ongelmia ovat tuottaneet:
1. jatkuvat paperisodat - Hae paperi tuolta toimistosta, vie tuonne toimistoon, eikun se onkin kiinni, leima tuohon, leima tähän, kuva siihen, ei, ei sittenkään, vaan tuohon, menen kahville, tule tunnin päästä, ei toimi, en ymmärrä mitä puhut, kreikkaa, ei. ÄÄÄ. Ja hei verikoe, jotta oot terve. WHAT?
2. asuntoasiat - ota tyttö tästä kiva asunto, home nurkassa, sinä tulla tähän, toinen tyttö toisen asunto, täällä kolme kundi sinun kanssa, amme on kääritty paskaan.
3. kielimuurit - jengi puhuu yllättävän huonoa englantia, vaikka olisivat korkeassakin asemassa yliopistolla, jatkuvia väärinkäsityksiä
4. liikenne ja välimatkat - harjoittelupaikkaan saattaa pahimillaan mennä yli kaksi tuntia, koululle puolitoistatuntia, ei aikatauluja, jatkuvasti lakkoja, ruuhkat, liikennekäyttäytyminen aivan järkyttävää. Ihmetteln jos meistä kumpikaan ei saa hittiä autoilta tällä reissulla.
Mutta onneksi nää on vain käytännön ongelmia, ihmiset on aivan ihania, sää aurinkoinen ja lämmin. Ollaan löydetty pelastavia enkeleitä opiskelijajärjestöistä ja kaikki haluaa auttaa meitä omalla ajallaan omasta tahdostaan.
Tänään kaikki kokoontuu keskuskampukselle kuuntelemaan musiikkia ja illalla on luvassa Akropolin lähellä lollipop- bileet. Josko vaan päästäisiin perille bussilakosta huolimatta.
7:15, 7:30, 7:40, 8:00, 8:10, 8:20. Bussia ei näy. Ateenassa mikään ei pidä ikinä paikkaansa. Soitamme Mrs. Katsoudalle ja kysymme mitä teemme. Bussilakko. Grrrrreat.
Alkutaipale Ateenassa on ollut kivikkoinen. Ongelmia ovat tuottaneet:
1. jatkuvat paperisodat - Hae paperi tuolta toimistosta, vie tuonne toimistoon, eikun se onkin kiinni, leima tuohon, leima tähän, kuva siihen, ei, ei sittenkään, vaan tuohon, menen kahville, tule tunnin päästä, ei toimi, en ymmärrä mitä puhut, kreikkaa, ei. ÄÄÄ. Ja hei verikoe, jotta oot terve. WHAT?
2. asuntoasiat - ota tyttö tästä kiva asunto, home nurkassa, sinä tulla tähän, toinen tyttö toisen asunto, täällä kolme kundi sinun kanssa, amme on kääritty paskaan.
3. kielimuurit - jengi puhuu yllättävän huonoa englantia, vaikka olisivat korkeassakin asemassa yliopistolla, jatkuvia väärinkäsityksiä
4. liikenne ja välimatkat - harjoittelupaikkaan saattaa pahimillaan mennä yli kaksi tuntia, koululle puolitoistatuntia, ei aikatauluja, jatkuvasti lakkoja, ruuhkat, liikennekäyttäytyminen aivan järkyttävää. Ihmetteln jos meistä kumpikaan ei saa hittiä autoilta tällä reissulla.
Mutta onneksi nää on vain käytännön ongelmia, ihmiset on aivan ihania, sää aurinkoinen ja lämmin. Ollaan löydetty pelastavia enkeleitä opiskelijajärjestöistä ja kaikki haluaa auttaa meitä omalla ajallaan omasta tahdostaan.
Tänään kaikki kokoontuu keskuskampukselle kuuntelemaan musiikkia ja illalla on luvassa Akropolin lähellä lollipop- bileet. Josko vaan päästäisiin perille bussilakosta huolimatta.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
