Vie mut reunalle ja yli

Myönnettään. En mennyt tänään raivokreikan tunneille. Mulla ei tänään natsannut ajatus siitä että tappelen opettajan kanssa siitä lausutaanko ohjelman nimi erasmus vai erasmos. Mielestäni sen kundin nimi kuitenkin oli iha erasmus. Ja kun se on kuitenkin niin hirveän tärkeää. En jaksanut myöskään kuunnella kuinka pojat kehittyvät vasta 27-vuotiaina tyttöjen tasolle tai nähdä kun se täti itkettää opiskelijoita ja tivaa miksi puolalaiset suree kuollutta presidenttiään ja sataa muuta - ette te niitä kuitenkaan hei tuntenu. Toisaalta olisin voinu mennä huvittamaan itseäni sinne, musta kun tyhmät ihmiset on aika naurettavia.

Mutta. Sen sijaan otin metron Syndagmalle, shoppailin uudet kesäkengät, kävelin Monastirakin kautta aurinkoon Filapapou mäelle, ostin katukahvilasta tuoreen appelsiinimehun ja unohduin haaveilemaan.

Joidenkin mielestä daydreamingit on pikkutyttöjen hommaa. Mutta olen tyttö ja varsin pieni, joten nautin siitä suunnattomasti. Luulen, että juuri unelmien avulla oon päässyt siihen pisteeseen missä nyt oon elämässäni. Oon saavuttanut niitä asioita mitä halusinkin ja päässyt kokemaan niitä tunteita mitä toivonkin. En ehkä olis uskonu että näin nuorena, mutta en pistä pahakseni, nyt voin alkaa miettiä uusia juttuja.

Luulen, että mun viime syksyn turhautumiseni johtui siitä, että olin jumissa niissä asioissa, jotka tapahtu juuri tässä ja nyt, ei ollut juurikaan mitään mistä haaveilla. Enkä sano, että se oli huono asia, mutta en ole tarpeeksi kypsä siihen, että tyytyisin siihen mitä mulla on, janoan lisää jatkuvasti. Sit kun tiedonjano on tyydytetty voin aikuistua, jos ikinä pääsen niin pitkälle.

Tuntuu, että kevään aikana oon heränny koomasta ja ruvennut suunnittelemaan, haaveilemaan, toteuttamaan, kysymään, odottamaan. Vuoden sisään mahtuu löysä kesä, kiireinen syksy, vammaisurheiluleirit, uusi säbäkausi, oppari, valmistuminen. Ja paljon mistä en edes tiedä mitään. Ja kuinka siistiä se on.

Mutta tein mä siellä auringon syleilyssä jotain muutakin, jotta saan lintsaukseni anteeksi. Uskokaa tai älkää: mulla oli MOHO mukana. For real. Aloitin case studyn tekemisen ja suunnittelin huomisen terapiakerran. Psykologiohjaajani on sitä mieltä että toteuttaisin terapiaa joka päivä saman lapsen kanssa. Mielenkiintoista. Oon yrittäny selittää, ettei se ehkä olis ihan tarkoituksenmukaista. Ja niin naurettavaa kuin se onkin, tunnen olevan järjettömässä kiitollisuudenvelassa ja mun täytyisi pitää sitä vähintään jumalana kun se antaa mun toteuttaa prosessin. Normaalisti kun opiskelijat ei täällä tee muuta kun kattele ja pyörittele peukaloita. Suomesta opitulla tyylillä oon kyselly, kritisoinu, kyseenalaistanu, esittäny omia näkemyksiäni ja ohjaaja pitää niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Nyt se sitten jatkuvasti kettuilee, kyselee jokaisen toiminnan jälkeen, että menikö oppikirjan mukaan ja odottaa mun rakentavan Rooman uudestaan. On olo, että pitäisi ylittää omat taidot kymmenkertaisesti, että voisin maksaa takaisin tämän suuren velan ja yksinoikeuden jonka hän tarjoaa.

Ymmärrän, että se vaatii ohjaajalta enemmän paneutumista harjoittelijan ehdottamiin toimintoihin, vie energiaa vastailla typeriin kysymyksiin ja jos kukaan ei koskaan aikaisemmin ole vaatinut itselleen oikeuksia oppia, on uuvuttavaa kun ensimmäinen tapaus kävelee vastaan. Mutta musta on myös kohtuutonta käyttää kuntoutuksen opiskelijoita lastenvaihteina, ilmaisena työvoimana ja säälittävää ettei paikallisilla ole kanttia ja kulttuurin antamia vapauksia ilmaista omia toiveitaan ja oikeuksiaan.

Kun kyse on arvoista, en oikein saa itseäni sovitettua "maassa-maan-tavalla"-muottiin. Toisaalta ammatilliset näkemykset toimintaterapiassa on aika universaaleja, ajatellen Suomen ja muidenkin pohjoismaiden toimintaterapian historiaa, niin eiköhän me aika jenkkilähtöisesti toimita vielä. Joten jumaliste saan pitää oman pääni ja toteuttaa itseäni miellyttävän prosessin.

Syteen tai saveen. Tavoitteeksi oon ottanut esikirjoitukselliset taidot ja muotojen tunnistamisen. Tuskimpa mitään maailmoja mullistavaa ja tajunnan räjäyttävää tapahtuu, mutta jääpähän niille ehkä jotain käteen ja jos ohjaajan ego antaa myöten, teen ihan hyvän pohjatyön, jotta tää lapsi oppisi ehkä jopa kirjoittamaan.

Mut mun tavotteet täytyy; tulin kasvattaa massuu ja ammattillista identiteettiä. Eiköhän ero ole huomattava Suomeen palatessa.

Kun istuu yöllä neljän aikaan suurkaupungin korkeimmalla kohdalla, heiluttaa jalkoja tyhjyyden päällä, katselee loputonta valomerta ja hengittää viileää ilmaa, on helppo tuntea itsensä hyvin pieneksi.

Suomessa on satanut räntää. Kuinka absurdia.

Musta on ihana vetää shorbanot jalkaan kun kävelen kauppaan ostamaan auringonlaskuvinukkaa. Tuntea viilentävä tuuli kuumana päivänä katukahvilassa. Tulla kotiin ja haistaa oliiviöljyn tuoksu rappukäytävässä. Hymyillä jokaiselle tuijottavalle silmäparille. Puhua ihmisistä ääneen julkisissa, eikä kukaan ymmärrä mitään. Tuntea itsensä osaksi tätä kaupunkia. Nää on mun hoodit.

Tänään tulee taas vieraita, ei täällä Suomea pysty unohtamaan. Ja se on hyvä se, koska jokaisen vieraan saapuessa, koen Ateenan uusin silmin. Näen uudestaan ja selvemmin ne asiat, jotka aluksi ahdistivat ja vetivät lukkoon. Ja nyt, en edes ymmärrä mikä niissä asioissa muka mättää.

Identiteettikriisin paikka.

En mä tahdo tottua siihen, että joudun aina tietä ylittäessä pelkäämään törmäystä, jos joku idiootti päättää vetää giljotiinin. Leo jäi auton alle pari viikkoa sitten, joutui shokkiin, sai aivotärähdyksen, ei pystynyt kommunikoimaan paikallisten kanssa, odotti ambulanssia tunnin.

Itsekkyys ja röyhkeys. Eilen juttelin paikallisten kundien kanssa ja lauseissa vilahteli jatkuvasti I don`t care ja is not my problem. Huomaan töniväni ihmisiä julkisissa, änkeän oven eteen, en päästä ketään ohi, omaan hälläväliä-asenteen. Haluanko mä oppia tähän?

Mikko kävi extralomapäivinään Theotokoksessa. Ja oli maallikkona järkyttynyt, kuinka hoitajat repivät lapsia, huutavat ja toteuttavat tehtäviä, joista ei ole kenellekään hyötyä. Mihin mun kriittinen asenteeni on kadonnut? Miksen enää kysele ja kyseenalaista?

Meteli, huutaminen, tappelut, levottomuudet. Ai missä, mitä? En mä huomaa.

Nyt katse peiliin, ei se oikea Miister löydy hiusväripurkista.

Linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa seuraavaa

Ensi viikolla alkaa taas aherrus, kuumeisesti yritän saada itseäni niskasta kiinni ja tehdä terapiaprosessin suunnitelmaa suuntaan sekä toiseen.

Lomailu on ollut mukavaa, vieraita hyppää, aurinko paistaa, elämä maistuu.

Viime yönä maattiin sängyssä vierekkäin Hannamarien kanssa ja mietittiin omaa paikkaamme maailmassa. Samalla parannettiin maailmaa kissanpentujen pelastamisesta nälänhädän ratkaisemiseen ja todettiin et ollaan niin oikeita ihmisiä siihen. Äiti kysyy multa aina kun alan puhumaan intohimostani, että miksi joku tahtoo auttaa ihmisiä, jotka tekee maailmassa väärin tai on niin sekaisin päästään, ettei ymmärrä omaa parastaan. Miksi tehdä työtä, josta ei pakosti saa ikinä kiitosta asiakkailtaan. Vihaa. Katkeruutta. Vastaan, että eikö juuri mun sitten kannata sitä tehdä, jos siihen pystyn. Vaikka mä välillä tarvitsen muistutusta henkilökohtaisessa elämässäni siitä kuka mä olen, tiedän silti että mihin mä olen menossa. Ja se on paljon se. Annan luvan ettei mun koskaan tarvitse olla valmis. Mutta se on varma, paikkani on täällä muita varten.

Me ollaan itsekkäitä. Mutta mä niin nautin siitä. Ja niin kaikkien pitäisi olla. Tehdä elämällään juuri sitä, joka naurattaa joka päivä niin kovasti ettet melkein pysty hengittämään, sitä, joka saa säihkeen silmäkulmaan. Ja kuinka siunattuja ollaan, että ollaan löydetty elämäämme Se Oikea.



Muistutin viime yönä itseäni viestillä, joka toi hymyn huulille tänään lauantaipizzaa nauttiessa.
"Mä oon silti niin helvetin pähee tyyppi."