Vie mut reunalle ja yli

Myönnettään. En mennyt tänään raivokreikan tunneille. Mulla ei tänään natsannut ajatus siitä että tappelen opettajan kanssa siitä lausutaanko ohjelman nimi erasmus vai erasmos. Mielestäni sen kundin nimi kuitenkin oli iha erasmus. Ja kun se on kuitenkin niin hirveän tärkeää. En jaksanut myöskään kuunnella kuinka pojat kehittyvät vasta 27-vuotiaina tyttöjen tasolle tai nähdä kun se täti itkettää opiskelijoita ja tivaa miksi puolalaiset suree kuollutta presidenttiään ja sataa muuta - ette te niitä kuitenkaan hei tuntenu. Toisaalta olisin voinu mennä huvittamaan itseäni sinne, musta kun tyhmät ihmiset on aika naurettavia.

Mutta. Sen sijaan otin metron Syndagmalle, shoppailin uudet kesäkengät, kävelin Monastirakin kautta aurinkoon Filapapou mäelle, ostin katukahvilasta tuoreen appelsiinimehun ja unohduin haaveilemaan.

Joidenkin mielestä daydreamingit on pikkutyttöjen hommaa. Mutta olen tyttö ja varsin pieni, joten nautin siitä suunnattomasti. Luulen, että juuri unelmien avulla oon päässyt siihen pisteeseen missä nyt oon elämässäni. Oon saavuttanut niitä asioita mitä halusinkin ja päässyt kokemaan niitä tunteita mitä toivonkin. En ehkä olis uskonu että näin nuorena, mutta en pistä pahakseni, nyt voin alkaa miettiä uusia juttuja.

Luulen, että mun viime syksyn turhautumiseni johtui siitä, että olin jumissa niissä asioissa, jotka tapahtu juuri tässä ja nyt, ei ollut juurikaan mitään mistä haaveilla. Enkä sano, että se oli huono asia, mutta en ole tarpeeksi kypsä siihen, että tyytyisin siihen mitä mulla on, janoan lisää jatkuvasti. Sit kun tiedonjano on tyydytetty voin aikuistua, jos ikinä pääsen niin pitkälle.

Tuntuu, että kevään aikana oon heränny koomasta ja ruvennut suunnittelemaan, haaveilemaan, toteuttamaan, kysymään, odottamaan. Vuoden sisään mahtuu löysä kesä, kiireinen syksy, vammaisurheiluleirit, uusi säbäkausi, oppari, valmistuminen. Ja paljon mistä en edes tiedä mitään. Ja kuinka siistiä se on.

Mutta tein mä siellä auringon syleilyssä jotain muutakin, jotta saan lintsaukseni anteeksi. Uskokaa tai älkää: mulla oli MOHO mukana. For real. Aloitin case studyn tekemisen ja suunnittelin huomisen terapiakerran. Psykologiohjaajani on sitä mieltä että toteuttaisin terapiaa joka päivä saman lapsen kanssa. Mielenkiintoista. Oon yrittäny selittää, ettei se ehkä olis ihan tarkoituksenmukaista. Ja niin naurettavaa kuin se onkin, tunnen olevan järjettömässä kiitollisuudenvelassa ja mun täytyisi pitää sitä vähintään jumalana kun se antaa mun toteuttaa prosessin. Normaalisti kun opiskelijat ei täällä tee muuta kun kattele ja pyörittele peukaloita. Suomesta opitulla tyylillä oon kyselly, kritisoinu, kyseenalaistanu, esittäny omia näkemyksiäni ja ohjaaja pitää niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Nyt se sitten jatkuvasti kettuilee, kyselee jokaisen toiminnan jälkeen, että menikö oppikirjan mukaan ja odottaa mun rakentavan Rooman uudestaan. On olo, että pitäisi ylittää omat taidot kymmenkertaisesti, että voisin maksaa takaisin tämän suuren velan ja yksinoikeuden jonka hän tarjoaa.

Ymmärrän, että se vaatii ohjaajalta enemmän paneutumista harjoittelijan ehdottamiin toimintoihin, vie energiaa vastailla typeriin kysymyksiin ja jos kukaan ei koskaan aikaisemmin ole vaatinut itselleen oikeuksia oppia, on uuvuttavaa kun ensimmäinen tapaus kävelee vastaan. Mutta musta on myös kohtuutonta käyttää kuntoutuksen opiskelijoita lastenvaihteina, ilmaisena työvoimana ja säälittävää ettei paikallisilla ole kanttia ja kulttuurin antamia vapauksia ilmaista omia toiveitaan ja oikeuksiaan.

Kun kyse on arvoista, en oikein saa itseäni sovitettua "maassa-maan-tavalla"-muottiin. Toisaalta ammatilliset näkemykset toimintaterapiassa on aika universaaleja, ajatellen Suomen ja muidenkin pohjoismaiden toimintaterapian historiaa, niin eiköhän me aika jenkkilähtöisesti toimita vielä. Joten jumaliste saan pitää oman pääni ja toteuttaa itseäni miellyttävän prosessin.

Syteen tai saveen. Tavoitteeksi oon ottanut esikirjoitukselliset taidot ja muotojen tunnistamisen. Tuskimpa mitään maailmoja mullistavaa ja tajunnan räjäyttävää tapahtuu, mutta jääpähän niille ehkä jotain käteen ja jos ohjaajan ego antaa myöten, teen ihan hyvän pohjatyön, jotta tää lapsi oppisi ehkä jopa kirjoittamaan.

Mut mun tavotteet täytyy; tulin kasvattaa massuu ja ammattillista identiteettiä. Eiköhän ero ole huomattava Suomeen palatessa.