Ensi viikolla alkaa taas aherrus, kuumeisesti yritän saada itseäni niskasta kiinni ja tehdä terapiaprosessin suunnitelmaa suuntaan sekä toiseen.
Lomailu on ollut mukavaa, vieraita hyppää, aurinko paistaa, elämä maistuu.
Viime yönä maattiin sängyssä vierekkäin Hannamarien kanssa ja mietittiin omaa paikkaamme maailmassa. Samalla parannettiin maailmaa kissanpentujen pelastamisesta nälänhädän ratkaisemiseen ja todettiin et ollaan niin oikeita ihmisiä siihen. Äiti kysyy multa aina kun alan puhumaan intohimostani, että miksi joku tahtoo auttaa ihmisiä, jotka tekee maailmassa väärin tai on niin sekaisin päästään, ettei ymmärrä omaa parastaan. Miksi tehdä työtä, josta ei pakosti saa ikinä kiitosta asiakkailtaan. Vihaa. Katkeruutta. Vastaan, että eikö juuri mun sitten kannata sitä tehdä, jos siihen pystyn. Vaikka mä välillä tarvitsen muistutusta henkilökohtaisessa elämässäni siitä kuka mä olen, tiedän silti että mihin mä olen menossa. Ja se on paljon se. Annan luvan ettei mun koskaan tarvitse olla valmis. Mutta se on varma, paikkani on täällä muita varten.
Me ollaan itsekkäitä. Mutta mä niin nautin siitä. Ja niin kaikkien pitäisi olla. Tehdä elämällään juuri sitä, joka naurattaa joka päivä niin kovasti ettet melkein pysty hengittämään, sitä, joka saa säihkeen silmäkulmaan. Ja kuinka siunattuja ollaan, että ollaan löydetty elämäämme Se Oikea.
Muistutin viime yönä itseäni viestillä, joka toi hymyn huulille tänään lauantaipizzaa nauttiessa.
"Mä oon silti niin helvetin pähee tyyppi."
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti