Suomessa on satanut räntää. Kuinka absurdia.

Musta on ihana vetää shorbanot jalkaan kun kävelen kauppaan ostamaan auringonlaskuvinukkaa. Tuntea viilentävä tuuli kuumana päivänä katukahvilassa. Tulla kotiin ja haistaa oliiviöljyn tuoksu rappukäytävässä. Hymyillä jokaiselle tuijottavalle silmäparille. Puhua ihmisistä ääneen julkisissa, eikä kukaan ymmärrä mitään. Tuntea itsensä osaksi tätä kaupunkia. Nää on mun hoodit.

Tänään tulee taas vieraita, ei täällä Suomea pysty unohtamaan. Ja se on hyvä se, koska jokaisen vieraan saapuessa, koen Ateenan uusin silmin. Näen uudestaan ja selvemmin ne asiat, jotka aluksi ahdistivat ja vetivät lukkoon. Ja nyt, en edes ymmärrä mikä niissä asioissa muka mättää.

Identiteettikriisin paikka.

En mä tahdo tottua siihen, että joudun aina tietä ylittäessä pelkäämään törmäystä, jos joku idiootti päättää vetää giljotiinin. Leo jäi auton alle pari viikkoa sitten, joutui shokkiin, sai aivotärähdyksen, ei pystynyt kommunikoimaan paikallisten kanssa, odotti ambulanssia tunnin.

Itsekkyys ja röyhkeys. Eilen juttelin paikallisten kundien kanssa ja lauseissa vilahteli jatkuvasti I don`t care ja is not my problem. Huomaan töniväni ihmisiä julkisissa, änkeän oven eteen, en päästä ketään ohi, omaan hälläväliä-asenteen. Haluanko mä oppia tähän?

Mikko kävi extralomapäivinään Theotokoksessa. Ja oli maallikkona järkyttynyt, kuinka hoitajat repivät lapsia, huutavat ja toteuttavat tehtäviä, joista ei ole kenellekään hyötyä. Mihin mun kriittinen asenteeni on kadonnut? Miksen enää kysele ja kyseenalaista?

Meteli, huutaminen, tappelut, levottomuudet. Ai missä, mitä? En mä huomaa.

Nyt katse peiliin, ei se oikea Miister löydy hiusväripurkista.