Ikävä

Kun lähdin kotoa, muutaman kerran jouduin nieleskelemään luokassa heiheit heiluttaessa. Johanna halasi mua aulassa ja hanat aukesi. Äiti itkeskeli, mä päätin että ei tässä hätää. Lentokentällä en päästänyt enää kuin pari kyyneltä.

Ei kertaakaan kolmen viikon aikana ole koti-ikävä iskenyt. Ihmetelty ääneen Hansun kanssa, että ollaanko tunteettomia, mutta ei sinne kotiin nyt mitenkään kyllä ajattele takaisin tulevansa. Kolme viikkoa on mennyt ihan liian nopeasti, lauantaina taksissa istuessa oltiin jo hieman paniikissa, että eihän tästä kohta ole enää mitään jäljellä. Hansu jopa jutteli, että kyllähän tänne nyt jäis vaikka asumaan, niin hieno paikka on, osa itsestään jää.

Johanna halasi mua taas tänä aamuna. Kaksi sekuntia aikaisemmin ajattelin, että ei tunnu missään. Kohta kaikki kyynelehti kun laukut vietiin autoon.

Hiljaisuus. Tyhjä olo. Tunteiden vellonta. Ne meni ja tänne me vaan jäätiin.

Kävin hiljaa mielessä mitä kaikille Suomessa tapahtuu. Eve ja Örri, voi ei, kuinka ikävä mulla onkaan. Miksu, tahdon juoksemaan, ei täällä voi juosta kun keuhkot täyttyy saasteista. Jenny raahaa mut nyt johonkin jumppaan tai vaikka marathonille, tahdon sut tsemppaamaan ja kaipaan sun hersyvää naurua. Lotta, parannetaan maailmaa. Voi meidän koti, toivottavasti seinät on vielä pystyssä, eikä katto romahtanu lumesta ja vedestä. Sali. Oma sänky. Ymmärrys ja yhteistyö. Lämmin suihku. Greyn anatomia. Tuutelan tuntien yhdistävä angsti. Falkulla. Erä. Veeti. Äidin ruoka. Suomen kevät.

Itkin koko tekstin ajan. Oon aikamoinen mammantyttö, ei musta ehkä suureksi maailmankansalaiseksi olisi. Ainakaan tänä iltana. Auringon noustessa rakastun taas tähän kaupunkiin uudestaan.