I-hah-haaa, i-hah-haa, hepo hirnahtaa-a, laulan lapselle suomeksi. Fila, fila, fila. Poika huutaa. Nauran ja sanon suomeksi että mua ei kyllä nyt pussailla, muuten joudun pesemään naama kuolasta koko päivän, Heppa pussaa, ppppuuuussss. Pojan kasvoille nousee hymy, jolla voisin elää monta päivää.

Kolmannen kerran ohjaaja tulee luokseni. Tällä kertaa hän puhuu käskevällä ja närkästyneellä äänellä: "Tule auttamaan meitä, kyllä ne leikkivät itsekseenkin."

Sydäntä särkee. Katson lapsia ympärilläni. Päät nuokkuvat, tyhjät katseet tuijottavat seinää, käyskentely kuuluu käytävältä, sohvatyynyt lentävät turhautumisen seurauksena. Tilasta löytyy kolme pehmolelua, muita leikkivälineitä ei ole.

Tulen pöydän luokse, jossa neljä ohjaajaa ja kolme opiskelijaa leipovat perinteisiä pääsiäskeksejä. Keskustelu kay kiivaana ja lennokkaana. Kun saan ensimmäisen valmiiksi, he huutavat katso nyt sinä osaat, turhaan ujostelit. Really, ei leipominen niin vaikeaa ole. Tahan laitokseen tottuminen on.

Puolituntia aikaisemmin pyorittelin taikinaa lasten kasissa, tunnusteltiin ja rullailtiin sita pitkin poytaa. Saatiin aikaan pitkia potkoja, jotka vietiin ylpeina pellille. Puoli minuuttia keksilla oli elinaikaa, ennekuin joku ohjaajista nappasi sen pellilta, nauroi ja pyoritteli uudestaan, "oikeanlaiseksi". Sisalla kiehui.

Ohjaajien tehdessa kekseja, paatin rohkaista mieleni eilisen keskustelun ansioista, kahden arvostetun suomalaistoimintaterapeutin inspiroimana. Kysyin korrektisti, joskin provokatiivisesti, onko tahan joku syy, etta toimitte nain isojen ryhmien kanssa, samassa tilassa kun on 30 ihmista. Lisasin viela pahoitteluni, etten ollut aikaisemmin osallistunut keksien tekemiseen, koska minun on vaikea toimia vasten oikeata nakemaani tapaa. Sisalla kuitenkin huusi: etteko te nyt jumalauta ymmarra, etta voitte leipoa keksinne keskenanne himassanne jos haluatte niista taydellisia, taalla tyoskennellaan naiden lasten kanssa, mika hemmetin kuntoutuslaitos se on, jossa lapset ei saa kuntoutusta, saati sitten samantasoista arvostusta kuin kaikki muutkin ihmiset. Ehdotin rauhallisella aanella, josko kekseja voisikin tehda omissa luokkahuoneissa 3-5 lapsen ryhmissa, rauhallisessa tilassa. Lausetta en kerennyt lopettamaan, kun ohjaaja otti tiukan katsekontaktin, sihahti ja sanoi: "ala puhu enempaa."

Iltapaivalla ohjaaja veti minut sivummalle ja sanoi, etta jos lapset eivat halua osallistua heidan annetaan olla. Sain kun sainkin suuni pidettya kiinni, vaikka huulten valista melkein vilahti, etta kehitysvammaisille toi aloitteentekokyky ja omatoimisuus ei oo varmaan oo se kaikista vahvin taito. Hengitin. Miksi leivomme kekseja ryhmissa, jos lapset eivat osallistu, kysyin. Teemme jotkin asiat vanhemmile, vanhempien taytyy nahda kuinka lapset osaavat ja kehittyvat, jotta kuntoutus etenee. Ei vanhemmalle voi lahettaa rumaa keksia, kuului vastaus. Rupesin ankyttamaan.

Kerasin itseni ja ajatukseni, seka kysyin viimeisen kysymyksen. Voisiko asioita muuttaa, ei kuntoutus etene, jos lapset eivat saa tehda mitaan. Vastaus, haluaisin, mutta jos sanon jotain saan potkut. Ja jos sina sanot, voit lentaa harjoittelusta.

Turhautuminen.

Nyt annan huomiota lapsille salaa, kehun jatkuvasti, kannan virikkeellisia leluja eteen seka leikitan omalla ajallani. Onneksi ohjaaja jakaa saman arvomaailman kanssani, saan aloittaa kevatloman jalkeen yksiloterapiaprosessin. Suunnitelma on jo selva. Hienomotorisia taitoja taalla "opetellaan" ja oletetaan, etta lapset pystyvat pirtamaan, varittamaan ja pitamaan ohuita kynia kadessa. Totuus on, etta opettaja tekee kaiken lapsen puolesta. Toivottavasti kevaan loppuun mennessa yksi lapsista osaisi piirtaa suoran viivan, ylittaa keskiviivan, tunnistaa eri varit ja pitaa kynaa kadessa edes jotenkin pain.

Miia